Junan tuomia Puputin kulmassa

Riihimäestä tuli kaupunki 1.1.1960. 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Riihimäen kirjasto tuotti verkkosivuston, jossa esitellään Riihimäkeä kaunokirjallisuuden tapahtumapaikkana. Puputin kulma on ollut sukupolvesta toiseen nuorison suosima kohtaamispaikka Hämeenkadun ja Keskuskadun kulmassa, jossa sijaitsee perinteikäs tekstiililiike. Puputin kulma vilahteleekin tapahtumapaikkana usean kirjailijan teksteissä.

Rautatie synnytti Riihimäen, 11.9.1870 avattiin Riihimäki–Pietari-rata liikenteelle. Hausjärven pitäjän länsilaidalla sijainnut pieni kylä kasvoi radan myötä vilkkaaksi risteysasemaksi. Kasvava asemakylä irrottautui emäpitäjästään ja muuttui itsenäiseksi kauppalaksi vuonna 1922. Rautatie toi lisää asukkaita yhä kasvavaan kauppalaan. Junan tuomat tulivat töihin Paloheimon sahalle ja moniin tehtaisiin rautateiden lisäksi. Raiteita pitkin matkattiin myös varuskuntaan ja vankilaan. Kauppalasta tuli vireä lasi- ja kristallikaupunki vuonna 1960. Nykypäivän riihimäkeläiset pendelöivät työmatkoja etelään ja pohjoiseen – ”ruuhkajunassa polvet miekkailevat” (Herkman, 2002). Helsinki–Tampere-moottoritie kiidättää ihmisiä nopeasti paikasta toiseen.

Kaunokirjallisten tekstien myötä aikajana piirtyy 1890-luvulta 2000-luvulle. Junan tuomia Puputin kulmassa -sivusto esittelee Riihimäkeen liittyvää kaunokirjallisuutta, mukana on myös runoja. Valintaperusteena on käytetty eri kirjailijoiden teoksissa esiintyvää Riihimäki-kuvausta. Varhaisin Riihimäkeen liittyvä teos on Karl August Tavaststjernan “Kovina aikoina” (1891), joka kertoo rautatien rakentamisesta Hausjärvellä ja sen ympäristössä. Tuoreimpia mukana olevia on Riihimäen varuskuntaan sijoittuva Reko Lundánin “Ilman suuria suruja” (2002) ja Olli Sirkiän työmatkarunoteos “Seuraavana Pasila” (2010).

Sivusto esittelee 19 kirjailijaa ja otteita heidän teoksissaan esiintyvistä Riihimäki-kuvauksista. Mukana on myös teoksia, joissa Riihimäki mainitaan läpikulkupaikkana. Riihimäkeen liittyvien teosten aihepiirinä on usein lasitehdas (Aaro Vakkuri, Samuli Paronen), varuskunta (Reko Lundán), vankila (Kauko Valta Ylänne), koulut (Anja Vammelvuo) ja rautatie (Veijo Meri). Riihimäki on nuori kaupunki, joka ei voi ylpeillä suurella kirjallisella perinnöllään. Lasitehtaita ei enää ole – nykyaika on pyyhkäissyt vanhat tehtaat historiaan. Junat kulkevat yhä ja Riihimäen nimi vilahtelee kirjallisuuden sivuilla.

Sivusto on osa Riihimäki 50 -juhlavuotta ja sen toteutukseen on saatu Opetusministeriön avustus. Sivuston tietolähteinä ovat olleet kotiseutuneuvos Kalevi Penttilän kirjastolle lahjoittamat laajat aineistot sekä kirjaston omat kokoelmat. Sivusto julkistettiin Riihimäki-viikolla 7.9.2010.

Vuoden 2010 jälkeen on lisätty kaikki löytyneet Riihimäki-kuvaukset Pieniä paloja Riihimäestä -sivulle. Viimeinen täydennys 13.8.2014

 

Tekijät

• Sirkku Seinä, informaatikko
• Ritva Kuisma, erikoiskirjastovirkailija
• Riihimäen kuusitoista vuosikymmentä: Timo Salminen, FT, dos.
• Tekninen toteutus ja graafinen suunnittelu: Niina Räsänen
• Kuvien skannaus: Anna-Maija Ahola, erikoiskirjastovirkailija

Lähteet

Kirjailijahakemistot, kirjallisuudenhistoriateokset sekä lehtiartikkelit Riihimäen kaupunginkirjaston kokoelmista.

Kotiseutuneuvos Kalevi Penttilän kirjastolle lahjoittamat riihimäkeläiskirjailija-aineistot.

Kuvat

• Ekokem
• Kirjailijakuvat: kustantajat, yksityiskokoelmat
• Riihimäen kaupunginmuseon kokoelmat RKM
• Riihimäen kaupunki
• Ruskeasuon koulu
• Anita Elomaa
• Jari Lehtoväre
• Timo Salminen
• Terho Siltanen
• Raimo Virtanen
• yksityiskokoelmat

Irma Airisto, os. Isola (14.12.1920 – 31.3.1990) kuului Isolan tunnettuun talonpoikais- ja taiteilijasukuun. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Riihimäen yhteislyseosta vuonna 1939 ja valmistui kuvaamataidon opettajaksi vuonna 1945. Hän toimi Riihimäen lyseoksi muuttuneessa vanhassa koulussa kuvaamataidon opettajana vuosina 1957 – 1984. Irma Airisto oli monipuolinen taiteilija – runoilija, näytelmäkirjailija ja kuvataiteilija. Näyttämöharrastus oli hänelle myös läheistä, niinpä oli luontevaa, että hän perusti omaan kouluunsa näytelmäkerhon, jossa monet tulevat ammattinäyttelijät aloittivat uransa. Kansalaisopiston yhteyteen Irma Airisto perusti Ermina-näyttämön. Runoilijana Irma Airisto debytoi vuonna 1945 runovalikoimassa Nuori runo, jossa julkaistiin yksitoista hänen runoaan.

Useiden kymmenien näytelmien ohella Irma Airiston tuotannossa keskeisintä ovat kotiseutuaiheiset runot kokoelmassa Runoja Riihimäelle (1989). Runojen maisemia ovat niin Isolan talo pihapiireineen kuin Riihimäen keskusta Puputin kulmineen. Historialliset aiheet, joissa usein liikutaan fantasian maailmassa ovat myös ominaista Irma Airiston runoudelle. Runossa Suon Neito ja Suksimies : Balladi Riihimäen muinaissuksilöydön pohjalta esiintyvät niin maahiset kuin usvasta syntyvä neito, jonka pauloihin Suksimies joutuu.

Mä venttaan Puputin kulmassa,
vaikka vähän on kalsaa talvella.

Mä venttaan tässä keväälläkin
ja kesällä tietysti useimmin.

Ja kun syksyllä lehdet tippuu pois,
mä en mihkään tästä häipyä vois.

Mä venttaan; että mä näkisin Sut,
josta ikäni olen haaveillut.

Se oli nääs kirjoitettu tähtiin,
että Puputin kulmassa nähtiin.

(Runoja Riihimäelle, 1989)

Riihimäellä vuonna 1946 syntynyt, mutta Porissa lapsuus- ja osin nuoruusvuotensa viettänyt Tuulikki Alsta julkaisi esikoisteoksensa Vakavat leikit vuonna 1966. Aihepiiri ja henkilöt sijoittuvat Riihimäelle, jossa 1960-luvun nuoriso vietti aikaa silloisessa Katriina-baarissa kaupungin keskustassa, koska ”ei ollut muutakaan paikkaa mihin mennä.” Nuori kirjailija totesi Riihimäen kirjastossa järjestetyssä kirjailijaillassa, ettei ”nuoriso elä sellaisessa yhteiskunnassa, jossa se haluaisi elää” Riihimäen Sanomien haastattelussa (5.4.1966). Myös seuraava kirja vuonna 1967 ilmestynyt Häilyvät suhteet jatkaa samaa aihepiiriä, nyt aikaa vietetään Valion baarissa. Molemmista teoksista heijastuu 1960-luvun nuorison irrallisuus, epävarmuus ja kokeilunhalu. Pikkukaupungin ahtaista ympyröistä halutaan pois, mutta samalla tulevaisuus tuntuu pelottavalta.

”Lisse istui Katriinassa Kalin kanssa.
– Tuntuu kuin kahvinjuojat hajaantuisivat, hän sanoi pojalle.
– Miten niin? ihmetteli Kali
– Erimielisyyksiä vähän kaikkien välillä.”
(Vakavat leikit, 1966, s. 45)

”Perjantai. Anu istui jälleen Katriinassa. Mitähän hän sielläkin aina notkui? Mutta ei ollut muutakaan paikkaa mihin mennä. Ja tollasella ilmalla vielä.”
(Vakavat leikit, 1966, s. 134)

”Anu oli juonut pullon Spriteä. Valiolla oli enemmän ihmisiä kuin tavallisesti perjantai-iltoina. Mutta kaikki olivat vieraita. Todella Anu ei tuntenut ketään tästä kaupungista. Tämä oli vieras paikka hänelle. Täynnä outoja ihmisiä, joihin hän ei halunnutkaan tutustua. Hän tahtoi olla yksin omassa maailmassaan. – Kohta olisi kesä. Hän tulisi takaisin tähän kaupunkiin. Ei, hän ei koskaan palaisi tänne. Tämä paikka oli liian kipeä.”
(Häilyvät suhteet, 1967, s.132)

Tuulikki Alstan kaksi romaania ovat oivallisia näytteitä 60-luvun puhekielestä. Riihimäen nuoriso istui Hämeenkadun Katriina-baarissa ja Valion baarissa pohtien monimutkaisia ihmissuhdekuvioitaan. Baarit olivat 1960-luvulla muotiasia entisten kahviloiden sijaan.

Mauno Arjavirta (vuoteen 1936 Arffman) syntyi 23.6.1918 Sotkamossa isänsä Hemminki Arffmannin kotiseudulla, jonne hänen vanhempansa olivat Helsingistä paenneet vuoden 1918 levottomia oloja. 1920-luvulla perhe muutti Riihimäelle, jonka naapuripitäjän Lopen Kormun kylästä äiti Hilma oli kotoisin. Hemminki Arjavirta perusti rakentamansa talon yhteyteen räätälinliikkeen nykyisen Arjavirrankadun varteen. Hilma Arjavirta teki merkittävän uran Riihimäen kunnallispolitiikassa työväenpuolueen edustajana ja ensimmäisenä naisena 1920-luvulta aina 1960-luvulle. Mauno Arjavirta sai erityisesti äidiltään innostuksen kirjallisuuden maailmaan.

Opiskeltuaan Työväen akatemiassa vuosina 1946 – 47 Mauno Arjavirta oli toimittajana mm. Turun Päivälehdessä ja Hämeen Kansassa. Vuonna 1958 hän siirtyi Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvaliidien Liiton palvelukseen, josta hän siirtyi Invalidityö –lehden päätoimittajaksi eläkeikäänsä saakka. Mauno Arjavirta kuoli 31.1.2012

Mauno Arjavirta julkaisi ensimmäisen romaaninsa Silta yli kuilun vuonna 1955 Jussi Sotkamon nimellä. Tuulinen paikka ilmestyi vuonna 1960 ja vuonna 1964 nuorten kirja Ei välitöntä hengenvaaraa.

Arvon kotiinpaluu sodasta

”Pikkuisen jälkeen kuudentoista Arvo nouti reppunsa ja kiväärinsä aseman tavarasäilöstä sekä kapusi junaan. Siellä hän torkkui yön seudun penkin päässä toisen pakarapuolikkaan varassa Savikylään saakka, jossa työntyi unisesta, tupakansavuisesta ja sotilaalle haisevasta vaunusta aamunkajoiselle asemalle, viskasi repun selkäänsä ja kiväärin hihnasta olalle sekä aloitti verenkierron elvyttämiseksi kiivaan marssin halki hiljaisen kauppalan niille tienoille, jossa katu muuttuu lasitehtaalle johtavaksi tieksi. Siellä hän poikkesi sireenipensaan välistä taitekattoisen ja punaisella värillä siveltyyn taloon, jossa oli varttunut lapsesta mieheksi. Hän kolisteli lukitun oven takana, kunnes sai vanhempansa hereille ja hörppi tovin kuluttua korviketta tutussa keittiössä, tutun pöydän ääressä. Räätäli Rantalaisen poika oli tullut sodasta.”
(Tuulinen paikka, 1960, s. 16)

Pässi-veturilla Kesijärvelle

”Arvon lapsuudenkoti sijaitsi kuraisen kauppalan laidalla, juuri siinä jamauksessa, missä asutuskeskus ja maaseutu ovat sisäkkäin. Räätäli Rantalaisen pihalle näkyivät vainioiden ja metsien takaa oman yhdyskuntansa muodostavan lasitehtaan mustia savuja tupruttavat piiput, ja melkein naapurina taas oli pommitehtaan kansanomaisen nimen saanut valtion patruunalataamo. Sen editse puuskutti maantienvartta noudattavaa kapeaa rataansa Savikylän – Suvijärven rautatien pikkuinen veturi, pässi, joka veti perässään tiilillä, salaojaputkilla ja tukeilla lastattuja tavaravaunuja ja matkustajavaunuja. Sunnuntaina tavaravaunuihin pantiin penkit ja kuivan kauppalan väki matkusti satamääräisenä joukkona savua ja höyryä suitsevalla, riemunkirjavalla käärmeellä vilvoittavien vetten ääreen Suvijärvelle, nuoret illan hämärissä uusia savikyläläisiä yrittelemään ja vanhemmat auringon kirkkaudessa jo syntyneille voileipiä sivelemään.

Rantalaisen talon vieritse kulki tie lasitehtaalle, ja sen toisella puolella olevan mäen takana oli kaljaa, limonaatia, korvapuusteja, pusuja ja paakelsseja valmistava Elantola, jonka kaatokasa etikettilappuineen ja pullonsuu-rautalankoineen oli pienille pojille ehtymätön aarreaitta. Kerran sieltä löytyi laatikollinen lakritsipillien päähän tarkoitettuja ilmapalloja, jotka olivat erehdyksessä joutuneet roskien joukkoon, mutta panivat siitä pitäen löytöretkillään kasaa lähestyvän pojan aina toivomaan: jos nytkin… Kerran Elantola paloi ja leikkirahoina käytetyt etiketit kärsivät pahan inflaation ihan samasta syystä kuin oikea raha; niitä tuli liikaa. Kerran paloi pommitehdas, ja jälkeenpäin, kun oltiin aurinkoisen mäen kupeessa käryyttämässä polttolaseilla kaarnaa ja kengännauhoja, kerrottiin hurjia juttuja, miten tuli oli vähällä päästä ruutikellariin ja silloin olisi roiskis vain ollut koko kulmakunta ilmassa.”
(Tuulinen paikka, 1960, s. 49)

Elämää lasi- ja pommitehtaan ympärillä

”Lasitehtaan tietä ajoivat kesin talvin Kallelan rengit milloin lotajavilla sontarattailla, milloin makasivat rentoina heinä- tai elokuorman päällä punajuovainen pusero päänalaisena, milloin talsivat rekeen mätetyn savikuorman jäljessä sinisenä vilusta. Samaa tietä kulkivat lasitehtaalaiset, useilla puiset hyttikengät jaloissa ja kassissa tai paidan povessa kaljapullo, ranskanleipä ja pätkä hampparimakkaraa. Siitä kulkivat arvossa hieman paremmat pommitehtaalaiset, sillä kaikkien heidän piti olla luotettua valkoista väkeä ja miesten tuli kuulua suojeluskuntaan. Mutta joukkoon oli päässyt muutamia julkipunaisiakin ja koko joukko salassa väriä tunnustavia. Tien molemmille puolin ennen Kallelan vainioita oli aikaisemmin ollut metsää, jonne lasitehtaan akat poikkesivat tyhjennyksille palatessaan tilipäivän tienoona kauppalasta sekä nuoret miehet illan suussa tansseihin mennessään kulauttamaan kurkkuunsa tuiman ryypyn virolaista. Mutta tien toiselle laidalle mitattiin vuokratontteja, joista yhdelle räätäli Rantalainen rakennutti taitekattoisen talonsa. Tuolle tosinaan sinisenä savena kuohuvalle, toisinaan halkeilevaksi kamaraksi kuivuvalle, mutta aina pohjaveden kiusaamalle maaperälle olivat pystyttäneet asumuksensa myös Yrjö Lahtinen ja Vanha-Lahtiska, linjamies Saarinen ja se toinen Saarinen, jolla oli hevonen, kivimies Eemeli Kallioinen, kirvesmies Vihtori Virtanen ja harjamestari Pesonen. Jokainen rakensi oman makunsa ja tarpeittensa vaatimalla tavalla paperossilaatikon kanteen sutaistujen piirustusten mukaan ja lisäksi myöhemmin kylkiäisiä, sikolättejä, kanakoppeja ja nuusniekkoja, joten rakennukset ja koko seutu saivat huolettomasti muotojaan muuttavan sävyn. Nykyaikaisille kaupunkien suunnittelijoille, jotka haluavat etenkin niiden laitamailta kieltää kaikki henkilökohtaiset mieltymykset ja määräävät talot samanlaisiksi aina pihapuita ja ikkunakukkia myöten, tällainen itsestään syntynyt asutusalue on tietysti kauhistus, mutta siihen aikaan ei ihmisten kiusoina ollut arkkitehtejä, rakennusinsinöörejä, maanmittareita ja muita puikkojen maahan pistelijöitä, joten jokainen teki niin kuin parhaaksi näki ja rahoiltaan sai aikaan.”
(Tuulinen paikka, 1960, s. 50)

”Ihmiset elivät omaa, vapaata ja persoonallista elämäänsä, ja siinä seikassa saattoi olla muutakin perää kuin Arvon kullanhohtoiset muistot. Nämä huviloiden asukkaat olivat peräisin maaseudun torpista ja mäkituvista, muonamiesten asunnoista, piikojen ja renkien yhteisistä pesistä. Heillä ei luonnostaan ollut kovin paljon perinteitä tai nokkaa pystyyn nostattavaa, ja kun yhteiskuntaa oli heidän elinaikanaan hämmennetty melko perusteellisesti sekä viskelty maaseudun irtaimet ihmiset nousevan teollisuuden luomiin kyläpäihin sahalaisiksi, lasitehtaalaisiksi tai taloja rakentelemaan, kiviä hakkaamaan sekä vaatteita neulomaan, katkeilivat säikeet entiseen pahanlaisesti.”
(Tuulinen paikka, 1960, s. 52)

Tuulinen paikka on kuvaus Lasitehtaan ja Sakon asetehtaan liepeillä kasvaneen ja sodan satuttaman miehen oman elämän etsinnästä. Romaanin tapahtumapaikkana on pääasiassa Helsinki, mutta päähenkilön lapsuus- ja nuoruusvuosien ympäristö Lasitehtaan ja Sakon liepeiltä välittyy elävänä Riihimäen kauppalan alkuvuosilta.

Riihimäellä lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt vuonna 1964 syntynyt filosofian lisensiaatti, pianonsoiton opettajanakin toiminut psykologi Jarmo Herkman on julkaissut kaksi runokirjaa Valon mykkä karnevaali (2000) ja Pirunpostia (2002). Musiikin ja filosofisten teemojen sävyttämistä runoista löytyy myös kotikaupunkiin suuntautuvien junamatkojen kuvauksia: ”Olen matkalla hautajaisiin. Tämä on jo Kerava, puolen tunnin kuluttua olen perillä” (Pirunpostia). Junan alittaessa Patastenmäen sillan runoilija voi vain todeta kuinka ”se 20 metriä korkea pulkkamäkikin Pataistenmäen sillan kupeessa on enää neljä metriä korkea” (Valon mykkä karnevaali).

Jarmo Herkmanin lapsuusmuistot Riihimäestä liittyvät rautatien kyljessä sijaitsevaan Jokikylän kaupunginosaan. Nykyisin hän työskentelee Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa.

On ihmeen hyvä kotiin tulla taas

Tienviitat vieraita, talot kutistuneita
tai kadonneita, se 20 metriä korkea pulkkamäkikin
Pataistenmäen sillan kupeessa on
enää neljä metriä korkea.
Vain leikkitoverini ovat nyt suuriapuita geometrisessa metsässä, oksat nuokkuvat
vauvoja ja mustia salkkuja.
Yli kolmekymmentä vuotta olen etsinyt täältä
neuvontapistettä, mutta mihin tahansa astun
aukeaa mykkä niitty, sen keskellä muurahaispesä
kuin jokin elävä kulttuuri
ympärillä metsällinen supatusta ja silmien jarruvaloja.
Palaan huvipuistooni.
Peilisalissa silmät ovat erilaiset jokaisessa kirjassa
ja korva passio kahdelle yksinäiselle torvelle.
Vuoristoradan huipulla koko kaupunki aukeaa
pimeäksi tunneliksi miljoonine kiiltomatoineen
joilta jokaiselta on joku kuollut.
Sokkelossa reitti on selvä
ja kulkija eksyksissä.
Karusellissa tulen pahoinvoivaksi
mutta maailmanpyörässä silmät hengittävät.
Kummitusjunassa en pelkää,
identiteetit singahtavat näkyviin välähdyksinä
kadotakseen seuraavassa mutkassa.
Portilla hattarat pyyhitään silmiltä,
aukiot tyhjenevät umpeen,
muurahaispesä kivettyy,
supatus kurottuu halaukseksi
ja jarruvalot kynttilöiksi,
jokainen saa yhden vapaalipun, sen
jonka on jo käyttänyt
(Valon mykkä karnevaali, 2000)

Tapani Immonen syntyi 30.11.1945 Helsingissä, mutta vietti varhaislapsuudessaan aikaa isovanhempiensa luona Riihimäellä. Lapsuudestaan hänelle on erityisesti jäänyt muistoja rautatiestä. Hän on koulutukseltaan kansakoulunopettaja. Nykyisin hän asuu Outokummussa. Tapani Immoselta julkaistut kirjat ovat jännitys- ja poliisiromaaneja.

Tapani Immonen sai aiheen Kuolema kukkien aikaan -teokseensa äitinsä, myöskin riihimäkeläiskirjailija, Kyllikki os. Pellisen kertomista vanhoista tarinoista. Monet tarinat liittyvät katuun, jonka varrella Kyllikki Pellinen oli nuoruudessaan asunut. Kirjassa katu on Kallionkadun sijaan vaihtunut Junailijankaduksi ja kauppalan asemasta puhutaan kaupungista.

“Valakan huuli roikkui pitkällä, kun se hitaan arvokkaasti kääntyi Junailijankadulle. Kerimäen kartanon maitokuski istuskeli huolettoman näköisenä vankkureittensa etupäässä ja katseli niin lähelle aurinkoa kuin uskalsi. Mäkisen oli hyvä olla. Aurinko lökötteli jo näin varhain liikkumattomana paikallaan junailija Lahden talon katonharjalla.”
(Kuolema kukkien aikaan, 1969, s.1)

”Junailijankadun talot olivat yleensä pieniä omakotitaloja, yhden perheen asuntoja, vain tämä viitonen teki poikkeuksen. siinä oli vain yksi kahden huoneen asunto, mutta hellahuoneita siksi tilavia, että niihin sopi perhekin, kun oli pakko. Silloin tällöin sattui talossa joitakin perheitten välisiä erimielisyyksiä, joitten mainingit kantautuivat kadulle ja toisten talojen pihoille asti ja saivat kadun muitten talojen asukkaat katsomaan nenäänsä pitkin viitosen asukkaita.”
(Kuolema kukkien aikaan, 1969, s. 10)

”Metsä Junailijankadun takana oli kuin koko kadun yhteinen takamaa. Tietysti se kuului kaupungille, mutta sitä ei kukaan koskaan muistanut tai ollut muistavinaan. Sieltä poimittiin marjat, taitettiin saunavihdat, otettiin joulukuuset ja juhannuksena kokoonnuttiin kalliolle keittämään kahvia ja leikkimään piirileikkiä. Sinne vei koulupoika mielitiettynsä ja siellä myös kaveri antoi toiselle salakaupasta ostamastaan kanisterista ryypyt.”
(Kuolema kukkien aikaan, 1969, s. 17)

Arvid Järnefelt syntyi Pietarissa 16.11.1861 Elisabeth ja Alexander Järnefeltin toisena lapsena. Arvid ja vanhempi veli Kasper aloittivat koulunkäyntinsä Viipurissa. Perhe muutti Helsinkiin vuonna 1870 ja Järnefeltin veljekset jatkoivat koulunkäyntiään Suomalaisessa Alkeisopistossa. Arvid suoritti ylioppilastutkinnon vuonna 1880 ja aloitti lakitieteen opinnot Helsingin yliopistossa.

Elisabeth Järnefeltin kiinnostus suomen kieltä, kirjallisuutta ja taidetta kohtaan synnytti keskustelupiirin ns. Järnefeltin koulun. Arvid Järnefeltin ja opiskelutovereiden mm. Juhani Ahon ja Eero Erkon keskustelunaiheet liittyivät suomalaisuuteen ja kirjallisuuteen. Lakitieteen opinnot vaihtuvat kuitenkin venäjän kieleksi ja filosofiaksi ja Arvid Järnefelt valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1885. Myöhemmin hän suoritti vielä lakitieteen opinnotkin ja toimii säätyvaltiopäivillä sukunsa edustajana. Arvid Järnefelt oli myös perustamassa ja toimittamassa Päivälehteä.

Tolstolaisten oppien mukainen ”herääminen” vuonna 1891 sai hänet hylkäämään elämänuransa ja pestautumaan suutarinoppiin. Vuonna 1893 ilmestyi esikoisromaani Isänmaa, jota seurasi tilitysromaani Heräämiseni. Vuonna 1900 ilmestyi romaani Veljekset, jossa kuvataan rautatieläisiä ja heidän asuinolojaan Riihimäellä. Arvid Järnefelt muutti perheineen Lohjan Rantalaan ryhtyen pienviljelijäksi. Myös Elisabeth Järnefelt muutti Rantalan naapuriin Vieremän taloon, jonne hän perusti Arvidin tukemana Lukutuvan. Arvid Järnefeltin viimeinen romaani, suomalaisten elämäkertaromaanien klassikko Vanhempieni romaani ilmestyi vuosina 1928 – 1930. Arvid Järnefelt kuoli Helsingissä joulukuussa 1932.

Rautatieläisen elämää asemakylässä

“Henrik pitikin sanansa, ja matkusti loppupuolella kesää Riihimäelle.
Gabrielillä oli siellä hyvin pieni, mutta kaksikerroksinen rakennus korkean lauta-aitauksen sisällä. Kun hän saattoi Henrikiä junalta luoksensa, ei Henrik aavistanut mitään ennenkuin eräässä kohdin kyläkadulla Gabriel yhtäkkiä pysähtyi ja sanoi:
– Tässä.
Hän avasi aitauksen oviportin ja he pujahtivat pienelle pihalle, jossa oli kuljettava lautaista käytävää myöten kanakopin, läätin, tuheitten georgiinein, taimilavan ynnä muun sekaisen ahtauden välitse.”
(Veljekset, 1900, s. 509)

”Henrik silloin myöskin heitti ylleen palttonsa ja läksi häntä saattamaan asemalle.
He kulkivat nopeasti puhumatta keskenään sanaakaan. Ajatukset menivät niin yhtäänne, ettei tarvinnut puhua.
Vasta kun he jo lähestyivät suurta, puolipyöreää veturitallia, sanoi Gabriel:
– Ja jollen palaisi aamuksi, niin lähetä kirje Pietariin päin, vastaantulevalle junalle numero 12.
– Minä sähköitän.
– Ei, ei, se maksaa paljon ja on vaikeampi toimittaa.
Yksi veturitallin suurista porteista oli auki ja pimeydessä tuikki pienen lampun valo.
– Mene sinä tuosta ja odota minua, – sanoi Gabriel osoittaen porttiin ja meni itse johonkin konttorihuoneeseen, josta loisti vähäinen valo uutimen takaa.
Kun Henrik tuli lähemmäksi porttia, jömötti ihan sen suulla Gabrielin veturin mahtava hahmo. Sen etulyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, mutta se pihisi hiljaa ja levitti lämpimyyttä ympärilleen. Henrik meni sisälle talliin. Siellä erotti pimeydestä myöskin muiden veturien muodot, jotka kaikki näyttivät satumaisen suurilta tässä pimeässä hiljaisuudessa. Mutta ei yksikään pihissyt niin kuin Gabrielin. Lamppu paloi peräseinällä, jonka nokeentunutta rappausta se valaisi pitkälle ylöspäin. Lämmittäjä kulki öljyastian kanssa vandrinkilla, pieni lyhty kädessä. Sitten hän hyppäsi alas ja meni veturinlyhtyjä sytyttämään. Muita ääniä ei kuulunut.”
(Veljekset, 1900, s. 513)

Arvid Järnefeltin Veljekset (1900) kuvaa neljän veljeksen Johanneksen, Henrikin, Uunon ja Gabrielin kautta 1890-luvun poliittisia ja yhteiskunnallisia oloja. Romaanissa seurataan savolaisesta maalaispappilasta lähtöisin olevien veljesten elämänkulkuja ja henkistä kasvua. Veljeksistä Gabriel hakeutuu turkulaisen konepajan kautta veturinkuljettajaksi ja muuttaa Riihimäelle. Tutkija Juhani Niemen mukaan romaani kuvaa yhteiskuntakriittisesti viime vuosisadan luokkayhteiskuntaa. Erityisesti kaupunkiympäristöjen kuvaukset Helsingissä, Turussa ja Riihimäellä osoittavat yhteiskunnan jakautumisen eri luokkiin. Gabrielin asunto Riihimäellä on nokinen ja ahdas Henrik-veljen silmin, kuitenkin Gabriel vaikuttaa varsin tyytyväiseltä oloihinsa.

Riihimäen veturitallien kuvaus savuineen ja höyryineen välittyy ajalta, jolloin junaliikenne oli vielä varsin nuorta ja silloinen Hausjärven asemakylä Riihimäki oli muodostumassa rautatieläisten asuttamaksi taajamaksi. Arvid Järnefeltille Hausjärven–Riihimäen-seutu oli tuttu jo lapsuudesta saakka, sillä Järnefeltien perhe vietti kesiä Hausjärvellä ja Lopella vuosina 1870 – 1873.

Lahdessa vuonna 1967 syntynyt Marcus Karppi (Jarkko Karppinen) on opiskellut teologiaa ja valtiotieteitä Helsingin yliopistossa. Marcus Karppi on lapsena viettänyt paljon aikaa Riihimäellä isovanhempiensa luona. Hän on työskennellyt mm. postioperaattorina, HTV:n asiakaspalvelussa, haudankaivajana ja YTV:n asemanhoitajana. Lisäksi hän on suorittanut Ekokemin kurssin Riihimäellä. Nykyisin hän asuu Helsingissä.

Marcus Karppi kertoo itse liidelleensä suomalaiselle dekkaritaivaalle pitkäaikaisen dekkariharrastuksen ja rikossosiologisen tarkastelun kautta. Murha Meripäivillä (2009) on hänen neljäs dekkarinsa. Kaikkien rikosromaanien päähenkilö on Supon ex-agentti Kurt Kopra, joka saa edelleen toimeksiantoja Supolta. Kurt Kopra on letkeä, huulta heittävä antisankari, joka setvii murhatapauksia ympäri Etelä-Suomea.

Murhatutkimusta Riihimäellä

“Muurimäki tapasi sovitusti Riihimäen rautatieaseman vanhan tammen vieressä joulupukin, joka poltti paksua sikaria hieman kohotetun kasvonaamarin suojasta. Vaikka Riihimäki on tunnettu risteysasema, jossa junat ja ihmiset etsivät pikaista huoltoa ja oikeita raiteita, niin Muurimäelle jouluaatto oli elämän päätepysäkki.”
(Murha Meripäivillä, 2009, s. 10)

”Riihimäen rautatieasemalta nappaamassani kartassa ei sinistä näkynyt kuin yhden lätäkön verran. Rautateillä on ollut suuri merkitys nykyisin vajaan 28 000 tuhannen asukkaan kaupungille, joka on tunnettu myös varuskunnasta, lasista ja huippusuunnittelusta. 1870 avattu rata Riihimäeltä Pietariin synnytti maan rautateiden ensimmäisen solmukohdan. Kun paikkakunnilla ei ole järviä vesielämää, niin riihimäkeläisten olohuoneena ja kohtauspaikkana toimii Ragnar Granitin aukio esiintymislavoineen ja tapahtumineen.”
(Murha Meripäivillä, 2009, s. 116)

”Selailemani esitteen mukaan Ekokem hyödyntää, tekee vaarattomaksi ja loppusijoittaa vuodessa yli 100 000 tonnia ongelmajätettä tuhoamalla tai hyödyntämällä loput aineena tai energialähteinä. Esikäsittelyn ja luokittelun jälkeen ongelmarahti päätyy joko polttolinjoille tai uuniin. Kylmälaitteille ja loisteputkille on omat laitoksensa, samoin loppusijoituspaikka vaarattomaksi tehdylle aineelle, jota ei voi hyödyntää. Vesilaitos käsittelee jätevedet, ja kirkkaille sekä mustille polttoöljyille löytyy puhdistusprosessi, samoin sähkö- ja metalliromulle.”
(Murha Meripäivillä, 2009, s. 128)

”Söin kirjastossa kellertävän keiton, jossa oli juuston lisäksi kukkakaalia. Join lasin kirnupiimää ja nautin palan kääretorttua ja kupposen mustaa kahvia. Junan lähtöön oli tunti aikaa, RUK:n kurssin 211 matrikkelin löysin virkailijan avulla. Istahdin sohvalle, lainasin henkilöllisyystodistusta vastaan Donald Fagenin Morph the Cat –levyn sekä kuulokkeet. Panin ilolla merkille, että Riihimäen bibliossa palveltiin muukalaistakin.”
(Murha Meripäivillä, 2009, s. 139)

Riihimäkeläinen Ekokemin insinööri Juho K. Muurimäki katoaa jouluaattona 2003. Hänen nähtiin viimeksi nousevan Riihimäen rautatieasemalla joulupukiksi naamioituneen henkilön autoon. Auto oli tankattu Ekokemin bensakortilla. Kurt Kopra alkaa selvittää tapausta, johon kytkeytyy myös Kopran tuttavan murha Kotkan Meripäivillä.

Kurt Kopra saapuu junalla Riihimäelle tutkimaan Muurimäen tapausta. Ensin Kopra käy Peltosaaren pesäpallokentän katsomossa tapaamassa Muurimäen vaimoa. Seuraavaksi hän käy Ekokemillä jututtamassa Muurimäen työkaveria. Sieltä hän jatkaa kirjastoon etsimään tarvitsemaansa RUK:n kurssijulkaisua.

Marcus Karpin monisäikeisessä dekkarissa Riihimäkeen tyypillisesti liitetyn rautatien lisäksi kuvataan Ekokemiä ja kirjastoa työpaikkoina. Kirjassa tavanomaista räväkämpää kieltä käyttävä kirjastovirkailija (Helinä) tuiskahtaa Kopran kysymykseen:
”Moukka, en alennu vastaamaan. Seuraa kintereillä, Helinä tuhahti harppoessaan lyhyen matkan puolityhjille hyllyille.”

Matti Lahdenperä syntyi 26.10.1943 Riihimäellä. Hän kasvoi Riihimäen vankilan lähellä ja kävi Haapahuhdan koulun ja ammattikoulun. Matti Lahdenperä työskenteli Riihimäen keskusvankilassa vartijana ja ylivartijana ja teki pitkän työuran vuodesta 1967 vuoteen 1996. Vuonna 1996 hän siirtyi Konnunsuon keskusvankilaan ylivartijaksi.

Lahdenperän ensimmäinen runokirja Yö etsii vankilaa ilmestyi vuonna 1991. Tässä kuvarunokirjassa Lahdenperä miettii vankilan elämää. Vankilaelämä on kovaa ja karua – sekä vangeille että henkilökunnalle.Vangit kirjoittavat paljon, vartijat vähemmän. Osa runoista kuvaa vartijan kokemuksia, mutta eniten Lahdenperä on pohtinut vankien elämää ja vankilan sisäistä maailmaa. Vankien tuntoja Lahdenperä on saanut kuulla yöllä sellissä, kun kukaan muu ei ole kuulemassa. Yö etsii vankilaa oli ilmestyessään ensimmäinen Suomessa tehty vankila-aiheinen runokirja. Kirja toimitettiin kaikkiin Suomen vankiloiden kirjastoihin ja onkin ollut suosittua luettavaa niin vartijoiden kun vankien käsissä.

Myöhemmin Matti Lahdenperältä on julkaistu kolme teosta. Lisäksi hänen kynästään on lähtenyt lukuisia lehtijuttuja, näytelmiä ja pakinoita. Eläkkeelle jäätyään vuonna 2001 Matti Lahdenperä muutti takaisin kotiseudulleen Riihimäelle.

Seitsemän lukkoa avattava
ennen kuin pääsen työpaikalle.
Seitsemän lukkoa suljettava
ennen kuin pääsen vapaalle.
Usein kaksikymmentäkuusi
avaan, ja suljen.
Yhdessä liikumme
monta kertaa.
Avaan – suljen – taas saatan.
Minusta tehtiin lukitsija
vastoin tahtoani.
Jos haluat, voin kantaa
tyhjänpanttina näitä avaimia.
En yksin voi avaimia poistaa.
Tule mukaan.
Nyt olen teille vain lukon
kääntäjä.
Ellet tule vastaan.
(Yö etsii vankilaa, 1991, s. 15)

Reko Lundán (2.4.1969 – 27.10.2006) syntyi Janakkalan Tervakoskella ja vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan Riihimäellä. Lundán sijoitti esikoisromaaninsa Ilman suuria suruja (2002) tapahtumat pääosin entiseen kotikaupunkiinsa. Teos sai Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2002.

Reko Lundán kävi Haapahuhdan koulua ja pääsi ylioppilaaksi Pohjolanrinteen koulusta vuonna 1988. Hän valmistui teatteritaiteen maisteriksi teatterikorkeakoulusta vuonna 1994. Teatterikorkeakouluun hän hakeutui, koska se oli ainoa laitos, joka antoi korkeakoulutasoista kirjailijaopetusta. Hän ei ollut nuorena teatteri-ihmisiä, vaan harrasti ensin judoa ja myöhemmin suunnistusta.

Ilman suuria suruja -kirjassa vilahtelevat monet riihimäkeläisille tutut paikat: esimerkiksi Shell Karavaani, ravintola Pohjankaari, Hatlamminsuo, Uramo, Peltosaari ja Puputin kulma. Siitä huolimatta kirjailija vakuuttaa Riihimäki-lehden haastattelussa vuonna 2002, etteivät riihimäkeläiset löydä henkilöistä suurennuslasillakaan itseään tai tuttujaan. Kirja syntyi Lundánilta viidessä kuukaudessa, mutta vaati sitä ennen vuosien kypsyttelyn.

”Suljettu miljöö on vaikuttanut minuun aika paljon. Myöhemmän tuotannon henkilöt ovat löytyneet helposti armeijan tuvasta tai koululuokasta.” (Optio 8.12.2005).
”Riihimäen varuskunta, suljettu yhteisö, ankea kasvuympäristö.”
”Etelä-Häme edustaa tavisten Suomea. Riihimäki on yhtä kaunis ja samannäköinen kesällä ja talvella” (Aamuposti 30.7.2007). Tällaisia luonnehdintoja entisestä kotiseudustaan löytyy kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin tuotannosta.

Reko Lundán kirjoitti kuusi näytelmää, kolme romaania, viimeisen yhdessä vaimonsa Tinan kanssa sekä kuunnelmia. Lundán vertasi kirjoittamista huippu-urheiluun – harjoittelua tarvitaan. Reko Lundán oli paitsi kirjailija myös dramaturgi ja teatteriohjaaja. Hänellä oli taito yhdistää arjen traagisia ja koomisia asioita niin, että ne paljastavat ihmisyydestä jotain hyvin olennaista. Hän on myös saanut tunnustusta yhteiskunnallisena keskustelijana ja ajatusten herättelijänä. Reko Lundánia on myös luonnehdittu aikamme Minna Canthiksi. Yhteiskunnallinen vastuu kuuluu Lundánin mielestä myös taiteelle ja teatterille (HS 8.10.2006).

Teillä ei ollut nimiä

”Takakasarmi oli nimensä mukaisesti kauempana kaupungista. Se rajautui kolmelta suunnalta metsään, vain länsisivulta johti kaksi tietä junaradalle ja tasoristeysten yli siviiliin. Tosin pohjoisessakin Lahteen johtava väylä oli vain kilometrin päässä, mutta sitä eivät Aki ja Liisa tiheän metsän takana koskaan tajunneet.”

”Varuskunnassa teillä ei ollut nimiä vaan osoitteet olivat yksinkertaisesti: varuskunta, rakennus se ja asunto se. Kasarmin taloista suurin osa oli venäläisten 1910-luvulla saksalaisten pelossa rakentamia. Ne olivat oranssinpunaisia, suuria ja koristeellisia tiilitaloja, samanlaisia oli useassa Suomen varuskunnassa. Takakasarmin asuintalot oli numeroitu neljästäkahdesta neljäänkahdeksaan. Ne olivat yleensä kolmikerroksisia. Pääesikunta, sotilaskoti ja viestimuseo olivat kaksikerroksisia. Samanlaisen talon osasivat venäläiset rakentaa toki yhteenkin kerrokseen; siitä oli todistuksena upseerikerho ja asuintalojen poikkeus, neljäkutonen. Neljäkolmonen lämpesi vielä puilla, muissa oli kaukolämpö ja patterit.”

”Joka kerroksessa oli neljä asuntoa, joiden etuovet aukenivat laajalle porrastasanteelle. Portaat olivat leveät ja sileää kiveä, kaiteet tummaksi petsattua puuta. Takorautakuviot kaiteiden alla olivat monimutkaisia ja koristeellisia. Alas pääsi nopeimmin kaiteita pitkin liukumalla kuin juoksemalla, piti vain varoa keikahtamasta rapun keskellä ammottavaan välikköön.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 21 – 22)

Varuskunta – Hämeenkatu – varuskunta

“Ennen kauppaa Aki poikkesi metsään. Hyvältä kytikseltä hän näki samaan aikaan kaupan, ruokalan ja päävartion nurkan. Hallinnassa olivat myös sekä alhaalta toimiupseerikerholta että radiokomppanian ohi tasoristeykseltä tulevat tiet.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 43)

”Ripa ajoi mäen ylös liikenneympyrään ja Hämeenkatua alas. Joka paikassa kulki lapsia ja heidän vanhempiaan juhlapuvuissa. Puputin kulmassa Ripa odotti, että äiti pääsi kolmen lapsensa kanssa suojatien yli. Nuorin osasi juuri ja juuri kävellä, silti kiiltonahkakengät jalassa ja kravatti kaulassa. Äidillä oli kesämekko. Paljaat pohkeet olivat pyöreät kuin korvapuustitaikinarulla.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 55)

“-Mullon vähän. Meinaan krapula, Hanna sanoi kuin Ripa käänsi auton tasoristeyksen yli varuskunnan puolelle. – Eiks se koulu oo muuten tällä puolen rataa?
– Sama se on kumpaa kautta mennään. Sitä paitsi sä voit heittää kassis sisään, Ripa vastasi.
– Ei mulla niin paljo mittään o.
– Toi on varuskuntakirkko.
– Niinpä näyttää, Hanna vastasi innottomasti.
Ripa kiihdytti isänsä fordin ohi aliupseerikoulun mäen ja siitä pitkälle metsäiselle suoralle kohti viestirykmentin takakasarmia: radiokomppanian, ruokalan ja kaupan ohi pääesikunnan mäkeen ja upseerikerhon vieritse asuintaloille.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 58)

Rinteen perheen isä, Ripa, ajelee Riihimäen keskustan ja varuskunnan väliä, käy ravintola Pohjankaaressa, laulaa mieskuorossa ja ”unohtuu” välillä omille teilleen. Eroperheen äiti, alkoholiongelmista kärsivä Hanna, on tullut käymään entisessä kodissaan varuskunnassa. Ilman suuria suruja-romaani on myös kuvaus yhteiskunnan muutoksesta 1980-luvun lopun nousukauden ajautumisesta kohti 1990-luvun lamakautta.
Ilman suuria suruja on lisäksi kahden sisaruksen selviytymistarina Rinteen perheen avioero- alkoholi- ja mielenterveysongelmien vyyhdistä. Miljöönä on Riihimäen varuskunta kasarmeineen ja asuintaloineen. Venäläisten rakentama varuskunta on vaikuttanut Riihimäen elämään yli sadan vuoden ajan. Varuskunta suljettuna alueena on ollut omaleimainen kasvuympäristö, joka on muovannut monella tapaa siellä asuvia ihmisiä. Reko Lundán kuvaa tarkasti 1970- ja 1980-luvun lapsuutta ja nuoruutta tässä poikkeavassa ympäristössä. Varuskunnan nimettömät tiet, jotka ovat kadun nimien sijaan merkitty pelkillä numeroilla, antoivat nimen menestysnäytelmälle Teillä ei ollut nimiä (1998). Tämä ja Aina joku eksyy -näytelmä (1998) olivat perustana Ilman suuria suruja -romaanille.

Ryttylän kovin jätkä Puputin kulmassa

”Vappupäivänä Aki ja Liisa olivat tavanneet Irman ensimmäisen kerran. Puoli kymmeneltä Jutta tuli hakemaan heidät kaikki varuskunnasta ja ajoi kaupungintalolle, jonka portailta mieskuoro kajautti Anttila ampaisi ja kaksi muuta laulua. Ripa lauloi baritonia. He ajoivat lyhyen matkan Jutan kotiin siksi aikaa, kun mieskuoro oli sillilounaalla.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 162)

”Viideltä Jutta oli pyytänyt heitä vielä kerran miettimään, missä Ripa voisi olla. Hän oli soittanut Pohjankaareen, mutta mieskuoro oli jo lähtenyt. Upseerikerhollekaan Ripa ei ollut saapunut. Jutta pohti, pitäisikö soittaa aluesairaalan päivystyspolille. Liisa kertoi hänelle, että vappu oli mieskuorolaisille samanlainen päivä kuin itsenäisyyspäivä ja puolustusvoimien lippujuhla upseereille. Jutta nyökkäsi vakavana, mutta kysyi silti hetken kuluttua millainen. Liisa sanoi että iso juhla.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 163)

”Suvi oli alkanut seurustella itseään kolme vuotta vanhemman Henkan kanssa. Henkkaa pidettiin Ryttylän kovimpana jätkänä. Se ei ollut vähäinen ansio, Ryttylässä sijaitsi koulukoti. Häntä pelkäsivät kaikki Riihimäelläkin. Perjantai-iltaisin Henkan ympärille syntyi tilaa, kun hän laskeutui kävelemään Hämeenkadun rinkiä Puputin kulman ja Pohjankaaren välillä.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 219)

”Aki lopetti ja laittoi Sielun veljien uuden levyn soimaan, se kuulosti räminältä niin kuin moni levy alussa. Tuska vielä kokonaisesta talvesta Riihimäellä löi jäsenet veltoiksi. Aki ajatteli, että koko kaupunki oli kääritty tapahtumattomuuden sisään kuin alehallin krääsä rapisevaan muoviin. Hän kadehti Ruuttia, joka oli sanonut kaipaavansa kovasti ystäviensä tapaamista.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 272)

”Aki katseli Marjan keimailevaa hoikkaa vartta Cocksin käsipalloilijan kainalossa eikä tuntenut mitään kaipuuta sitä poikaa kohtaan, joka hän oli ollut edellistalvena. Hänellä oli nyt Ruut ja sitä suhdetta hän ei pilaisi lapsenomaisella takertumisenhalullaan. Ruutin kanssa hän osaisi elää murehtimatta, olisi yhteisistä hetkistä onnellinen, mutta pystyisi myös elämään erossa.”

”Yhden aikaan Aki haki pyöränsä Sokoksen edestä ja ajoi hiljakseen kotiin. Hän oli kulkenut viimeisen tunnin Hämeenkadun parinsadan metrin pätkää yhdessä Haahdin ja Jaskan kanssa. He nauroivat jos joku oli oikein kännissä ja oikaisivat kadun poikki rinkiin, kun jossain oli syntymässä tappelu, kehottivat tappelijoita lyömään kovempaa ja kasvoihin. Aki oli nauranut mukana, mutta vain itsensä pinnasta.
Kotona Juttakin oli nukkumassa.”
(Ilman suuria suruja, 2002, s. 302 – 303)

Riihimäen nuorison viikonlopun viettoon on perinteisesti kuulunut Hämeenkadun ”sahaaminen” edes takaisin. Kohtaamis- ja seisoskelupaikkoina olivat Sokos ja Puputin kulma. Reko Lundán on itse luonnehtinut romaaniaan kuvaukseksi 17-vuotiaan nuoren maailmasta 1980-luvun Riihimäellä. Romaanissa teemana on se miten surut muovaavat ihmistä ja kuinka menneisyyden traagiset tapahtumat ovat voitettavissa.

Kalle Manninen syntyi 20.12.1977 Ristiinassa, mutta vietti lapsuutensa ja kävi koulunsa Riihimäellä. Riihimäeltä hän muutti Hyvinkäälle ja nykyisin hän asuu ja työskentelee luokanopettajana Hämeenlinnassa. Kalle Manninen on kirjoittanut pakinoita Aamuposti-lehteen ja Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin. Näistä on koottu pakinakokoelmat Vessalukemista (2008) ja Mies hatun alla (2008). Vuonna 2009 ilmestyivät pakinakokoelmat Elämäntyö ja Näiltä kulmilta.

Riihimäellä asuessaan Kalle Manninen asui Peltosaaren lähiössä – Riihimäen ainoassa, jota hän kuvaa erityisesti kirjassaan Vessalukemista. Kirjassa kerrotaan peltosaarelaisen koulupojan elämästä 1980-luvun alkupuolelta 1990-luvun ensimmäisiin vuosiin asti. Seikkailuissa vilahtelevat vanha maauimala, lasitehdas, Rytmiriihi ja Sokoksen tavaratalo. Mutta vielä enemmän kuin nostalgisia muisteluja, tarinat ovat parjatun lähiön puolustuspuheenvuoroja. Tekstissä vilahtelevat Peltosaaren tutut kadunnimet: Otavankatu, Merkuriuksenkatu ja Tellustori. Kuten kirjailija itse kirjoittaa ”Peltosaari oli kuin pienois-Rooma. Se oli meidän tukikohtamme. Kaikki tiet veivät sinne ja sieltä pois, miten milloinkin.” Kalle Manninen kuvaa lämmöllä lähiön poikien värikkäitä seikkailuja Peltosaaren ja keskustan liepeillä, aikakaudella, jolloin Commodore 64 oli maailman suosituin tietokone ja rullalautailukin vasta teki tuloaan.

Peltsin pojat – Tellustorilta keskustaan

“Peltosaari oli kuin pienois-Rooma. Se oli meidän tukikohtamme. Kaikki tiet veivät sinne ja sieltä pois, miten milloinkin. Jos koulussa tai kerhossa ei sattunut olemaan diskoa, Petsamosta, Rity-talon Montusta tai nuorisotalolta sellainen löytyi; 80-luvulla ja 90-luvun alussa niitä vielä järjestettiin. Muut iltaelämän keskukset olivat siellä missä ihmisetkin eli Tellustorilla, päiväkotien alueella ja koululla, jonka katosten suojiin isot jätkät kokoontuivat kehuskelemaan moottoriajoneuvoillaan ja juomaan kaljaa. Meille pienille he muistivat aina näyttää, mistä päin ruusupöheikköä kannattaa pullosaaliita etsiä.”
(Vessalukemista, 2008, 003 Parempaa puoliskoa etsimässä)

”Peltosaaren silta on nopea reitti keskustaan. Se ei ole kiinnostava, ainoastaan hyödyllinen. Kiehtovaa on se, mitä tapahtuu sillan alla. Graffitit, pullonsirpaleet ja luonnonesteet – joet ja pöheiköt – tarjosivat meille tutkimusretkeläisille paitsi tavattoman monimuotoisen ja tapahtumarikkaan seikkailupaikan, myös supernopean oikotien keskustan kolikkoautomaattien ääreen. Jos mielit pelaamaan kolme markkaa pajatsoon, sinun tulee uskaltaa ylittää junaraiteet, joita näyttää sillan alla olevan loputtomiin.”
(Vessalukemista, 2008, 011 Koukussa jännitykseen)

”Uudet ilmiöt ja harrastukset rantautuivat Peltosaareen nopeasti. Kun meitä vanhemmat ilmestyivät kaduille rullalautoineen, piti meidänkin saada omamme. Keskustan Säästö-Kareilla myytiin kahdensadan markan lautoja, joilla pääsimme alkuun. Kaukana takanapäin olivat ne ajat, kun kierin sormista katkaistuissa Dingo-hansikkaissani Merkuriuksenkadun äänivallia pitkin ja hyräilin yhtyeen kappaleita ulkomuistista. Enää en myöskään kävellyt Peltsin siltaa kohti kaupunkia ostaakseni sillan juurella sijainneesta nuorisoliikkeestä niittirannekkeita tai Iron Maidenin selkälippuja.”
(Vessalukemista, 2008 017 Rullalautailua ja töherrystaidetta)

Koripalloa ja kokista

“On nimittäin niin, että elämän parhaat asiat tapahtuvat tietoisuudessa. Tai tapahtuivat ainakin 1990-luvun alun Peltosaaressa. Olin pelaamassa kesälomapäivän iltaa yöksi koulun koripallokentällä, sillä samalla, jota reunustavien talojen väki hermostui yöllisistä turnajaisistamme ja valitteli pallojen jytkettä. Mikäli joku kävyistä olisi hommannut kenttäaluetta koskevan ulkonaliikkumiskiellon, olisi meikämannilta jäänyt ensirakkauden hurmio kokematta.”

”Hain kotoa villapaidan. Merkuriuksenkadun talon porraskäytävässä kerroin muuttavani pian Hyvinkäälle. Vatsasta heikotti. Silmäkulmasta tiputteli. Etenimme Otavankatua kohti Tellustorin grilliä. Otin porilaisen kun en muuta keksinyt. Suihkulähteellä suutelimme. Maistoin siiderin hiivaisen maun, josta minulla ei vielä siinä vaiheessa ollut kokemusta, mutta jonka tulin kyllä sittemmin tunteneeksi.”
(Mies hatun alla, 2008, 54 Ensirakkaus)

”Vanhoina hyvinä aikoina Riihimäen keskustaa hallitsi Sokos, jonka alakerrassa saattoi lyödä sähköpajatsoa ja ylhäällä osallistua vaarin joka viikonloppuisiin kahvittelutuokioihin papparaisseurassa. Yläkerran kahvilaan kuljettiin valintamyymälän läpi, perille saakka ohi Hedelmäpelin ja mekaanisen pajatson. Olin enemmän kuin hyvilläni päästessäni osalliseksi näistä yksityisistä sumppirituaaleista, joissa juoma ryypättiin hitaasti huulten väliin juntatun sokeripalan läpi. Keskusteltiin kaupungin ajankohtaisista tapahtumista, naurettiin ja pureksittiin kampaviineriä.”

”Sokoksen kahvila piirtyi mieleeni siellä myydyn tuotteen leimaamana. Tuo tuote, Soft-virvoitusjuoma, maistui joko ananakselle tai appelsiinille, mutta, mikä tärkeämpää, se ei sisältänyt vatsalaukkua ärsyttäviä hiilihappoja. Vaarin tapa nauttia Softia oli mielestäni kiintoisa ja omaperäinen. Itse en muista mokomaa maistaneeni, minä kun pidin ärtsymmästä kamasta kuten kokiksesta. Silloin sitäkin sai kohtuukokoisena.”
(Mies hatun alla, 2008, 57 Elämme kohtuuttomia aikoja)

Vielä 1980-luvulla Riihimäen keskustassa oli kaksi tavarataloa – Sokos ja Ahjo/Centrum. Molempien kahviot sijaitsivat toisessa kerroksessa ja yläkertaan noustiin liukuportaita pitkin. Tavaratalojen kahviloissa vietettiin aikaa tuttuja tavaten ja pelejä pelaten.

Peltosaaren asuinalue alkoi rakentua rautatien kylkeen asuntopulan vaivaamassa kaupungissa 1970- ja 1980-luvuilla. Kerrostalojen täyttämälle alueelle muutti asukkaita kaikkialta Suomesta. Tarvittiin nopeasti asuntoja sekä teollistuvan kaupungin että muualle pendelöivien asukkaiden tarpeisiin. Vuosien mittaan lähiön kasvava asukasmäärä toi tullessaan myös monia sosiaalisia ongelmia. 2000-luvun lopulla aloitettiin Peltosaari-hanke, jossa lähiötä remontoidaan energiatehokkaammaksi ja sen imagoa parannetaan.

Veijo Meren etelähämäläiset juuret johtavat Riihimäen emäpitäjän Hausjärven Ryttylän kartanon torpasta itsenäistyneeseen Uittamon tilaan. Uittamo oli Veijo Meren isän Väinö Meren kotitalo, jonne hänen isänsä Esaias Meri oli aikoinaan tullut rengiksi ja avioitunut torpan tyttären Alinan kanssa.

Veijo Meri syntyi 31.12.1928 Viipurissa, jonka läheisessä varuskunnassa Valkjärvellä hänen isänsä Väinö Meri tuolloin palveli kersanttina. Koulunkäyntinsä Veijo Meri aloitti Valkjärvellä, mutta vietti kaikki loma-aikansa Uittamossa. Keväällä 1941 Meren perhe siirtyi Riihimäelle Väinö Meren saatua komennuksen Riihimäen varuskuntaan.

Veijo Meri kertoo:

”Asuin Riihimäellä pääsiäisestä 1941 kesään 1946 asti, mutta Ryttylän Uittamossa aina syyskuun lopulle 1956 kesän kasvukaudet ja sadonkorjuun ajat. Myös ennen sotia olin silloin tällöin Uittamossa pikkupoikana. Oli hyvä olla neljän tädin ja mummon hoivissa. Kolmekuukautisena olin ensi kerran Ryttylässä vanhimman tätini hautajaisissa. Isäni sairastui flunssaan ja minäkin yskin. Kunnanlääkärinä ja Riihimäen varuskunnan lääkärinä samalla oli tri Harjola, joka kävi meitä katsomassa. Tohtori oli Renny Harlinin isä.”
(Kirje Riihimäen kaupunginkirjastolle, 2009)

Riihimäki-muistoja

Veijo Meri jatkoi koulunkäyntiään Riihimäen Yhteislyseossa vuosina 1941 – 1946. Riihimäen kouluvuosista Merelle jäi niin mieluisia kuin epämieluisiakin muistoja. Ikävimpiä lienee ollut tulevan kirjailijan saama nelonen äidinkielestä ja ainekirjoituksesta. Sen sijaan Aimo Turusen äidinkielen oppitunteja ja mm. harjoituksia Seitsemän veljeksen kielikuvista Meri muistelee lämmöllä. Ensimmäisiä kosketuksia kirjallisuuteen 15-vuotias koulupoika sai Riihimäen kauppalankirjastosta lainaamastaan Uuno Kailaan Runot -teoksesta. Riihimäki oli tärkeä kasvuympäristö nuorelle Merelle:

”Riihimäellä käytiin ostoksilla ja raveja katsomassa se oli välttämätön osa kotiseutuani. Siellä oli parturit, elokuvateatterit. Suku- ja perhehauta on Hausjärvellä.”
(Kirje Riihimäen kaupunginkirjastolle, 2009)

Meren perhe muutti vuonna 1946 Hämeenlinnaan, jossa Veijo Meri kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1948. Veijo Meri opiskeli historiaa Helsingin yliopistossa ja toimi 1950-luvun lopulla Otavan kustannusvirkailijana. Ensimmäisen teoksensa, novellikokoelman Ettei maa viheriöisi hän julkaisi vuonna 1954. Vuodesta 1960 lähtien hän on toiminut vapaana kirjailijana. Veijo Meri sai akateemikon arvonimen vuonna 1998.

Veijo Merta on pidetty modernin suomalaisen proosan kärkinimenä ja kielen uudistajana. Hänen laajaa tuotantoaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Vuonna 1957 ilmestynyt, Valtion kirjallisuuspalkinnolla palkittu, sotaromaani Manillaköysi on saanut klassikon aseman suomalaisessa kirjallisuudessa. Hannes Sihvo on luonnehtinut Meren tuotantoa myös Hausjärvi-saagaksi. Meri on itse maininnut kertoneensa sukuunsa liittyneistä tapauksista sadan vuoden ajalta. Sota, armeija ja rautatie esiintyvät usein Meren tuotannossa.

Riihimäen pamaus 22.4.1918

“Kun kauppala alkoi näkyä, se nousi ilmaan niin korkealle, että takana oleva harjukin hävisi näkyvistä. Räjähdyksen voima oli niin valtava, että se nosti tavaravaununkin ilmaan, ja täällä saakka ojanpenkereet lomosivat. Pienen mökin katto kohosi paikoiltaan, paiskautui toista rakennusta vasten ja hajosi kappaleiksi. Sen näki mutta ääntä ei kuulunut, sillä räjähtelevien ammusten pauke esti kuulemasta korvien suhinankin. Kaukana pellolla juoksi pieniä mustia ihmisiä satamäärin Peltosaarta kohden. Korkea räjähdyspilvi näytti pysähtyneen ilmaan. Siinä näki kuitenkin pieniä mustia pisteitä, jotka putosivat koko ajan.”
(Vuoden 1918 tapahtumat, 1981, s. 97)

”Kohta tulikin etelästä panssarijuna ja ajoi kuin viimeistä päivää väistääkseen saksalaisten kranaatteja. Se mennä puhisi ajaen savunsa maahan, kiskojen välissä makaavat miehet yskivät kuorossa. Jotkut nousivat seisomaan ja kompastelivat kiskoihin.
Yksi punakaartilaisista juoksi pitkin ratapihaa heidän luokseen ja kyyristyi ratavallin taakse. Kohta sama mies juoksi takaisin asemarakennukseen.
– Hei siellä, huusi vaunun katolla seisova punakaartilainen. Menkää äkkiä pois sieltä. heti heti, juoskaa. Silta räjähtää.
– Mikä silta?
– Siinä kohtaa on silta. Palaa jo. Se on panostettu.
Kuin lammaslauma miehet pinkoivat kiskojen yli hypellen ratapihan poikki pellolle. Kauppalaan päin he eivät uskaltaneet mennä asemarakennuksessa olevien punaisten takia. He juoksivat kuin raivopäiset päästäkseen räjähdyksen ulottumattomiin. Mutta räjähdystä ei kuulunut. Katolla seisova mies juoksi kattoja pitkin vaunujonon toiseen päähän.”
(Vuoden 1918 tapahtumat, 1981, s. 102 – 103)

”Päällikkö otti langan ja huitaisi sen hänen päälleen. Hän sytytti itse. Sitten he painuivat vilkkaasti asemarakennuksen suojaan. Juoksivat takaovesta ulos kadulle ja siitä minkä jaksoivat lähimmän kivijalan taakse.
Räjähdys särki ratapihan keskikohdan. Tärähdys ja paine paiskasi vaunut yhteen, ja seinien läpi singonneet kiskonkappaleet ja naulat räjäyttivät ammusvaunut. Ilmanpaine tappoi vaunun katolla seisovan vartiomiehen ja heitti ruumiin neljän kiskoparin yli pieneen kaivantoon, joka oli täynnä vettä. Hänet löydettiin sieltä vasta kun kaivanto oli kuivunut. Ammukset räjähtelivät ja räjäyttivät muita. Vaunut paloivat ja tuli levisi suureen puiseen kauppahalliin, joka alkoi palaa yhtaikaa joka kohdasta. Näytti siltä kuin koko kauppala voisi palaa.”
(Vuoden 1918 tapahtumat, 1981, s. 103 – 104)

Veijo Meri kuvaa romaanissaan Vuoden 1918 tapahtumat sisällissodan viimeisiä, väkivallan täyttämiä päiviä Riihimäellä huhtikuussa 1918. Riihimäen kauppala oli tuolloin punaisten viimeisiä tukikohtia Etelä-Suomessa. Kasarmille oli koottu vieraspaikkakuntalaisia pakko-otettuja, naissotilaita ja vangittuja valkoisia. Huhtikuun 22. päivän aamuna Riihimäelle ilmestyivät saksalaiset joukot. Kauppalasta tuli taistelutanner. Punaiset yrittivät lähettää aseilla ja räjähdysaineilla lastatun junan itään. Herajoella olevat saksalaiset havaitsivat ratapihalla liikettä ja suuntasivat kanuunansa sinne. Yksi ammus osui Vantaan maantien tasoylikäytävän kohdalla seisoneeseen, räjähdysaineilla lastattuun rautatievaunuun. Räjähdys oli valtaisa, nostatti kymmenien metrien korkuiset tulenlieskat ja lennätti vaunun kappaleita kilometrien päähän, sekä sytytti useita tulipaloja. ”Riihimäen pamaus” säilyi pitkään ihmisten mielissä.

Sota-ajan tarinoita

”Riihimäen kasarmilla oli epävirallisia muistomerkkejä viime sotien aikaan useitakin. Toivottavasti ne ovat tallella vieläkin. Oli ennen sotaa sinne sijoitetun kenttätykistörykmentin kiviset portinpylväät, joissa oli messinkiset aselajitunnukset ja rykmentin numero, mäellä ison kasarmirakennuksen ja radan välissä miehen korkuinen maakivi, jonka kylkeen oli maalattu valkoisella risti ja teksti, jonka mukaan sen luona oli Talvisodan pommituksessa saanut 6 alokasta surmansa, oli myös korkean kallion sileäksi hakatussa kyljessä iso venäläinen teksti. Etukasarmin keittiön luona. Venäläinen upseeri oli ratsastanut kallion reunalle ja pudonnut alas. Mies ja hevonen saivat surmansa. Kertoivat samalta kalliolta pudonneen tavallisen sotamiehenkin, jolle oli käynyt ihan samalla tavalla. Venäläiset taisivat olla kovasti ihastuneita korkeisiin kallioihin, kun he olivat rakentaneet kasarminsa niin mahdottomaan paikkaan. Etukasarmeilla ollaan kuin Alpeilla. Siellä on kaksi korkeaa mäkeä, tie kiertää ensimmäisen, mutta toisen yli se kiipeää. Paikoitellen se menee pitkin paljasta kalliota, joka on talvella hengenvaarallisen liukas, samoin kesällä kun on satanut ja sade tuonut ja levittänyt hiekkaa kalliolle.”
(Goethen tammi : lyhyttä proosaa, 1978, Sotavangit, s. 95)

”Riihimäen Etukasarmin talleille oli sota-aikana sijoitettu jokin hevosyksikkö, en tiedä mikä, ehkä se oli haavoittuneiden kokoamiskeskus. Päällikkönä oli hieno ratsumestari, tyylikäs kaunis mies. Vaikka ei ollutkaan ammattisotilas, hän oli sotilaallisempi kuin kukaan muu. Tunnetun kapitalistisuvun jäsen. Hän asui kauppalan Seurahuoneella. Aamuisin joku tallimiehistä talutti hänen ratsunsa sinne. Se oli rotuhevonen. Sillä ratsumestari sitten ratsasti kasarmille ne puolitoista kilometriä, sen pitempi ei hänen työmatkansa ollut. Silloin kuin ei ratsastanut, hän ajoi kaksinistuttavilla rattailla. Hevonen oli sama. Hän ohjasi aina itse, ajoi hurjaa vauhtia. Kun olin asevelvollisena ja Tilkassa odottamassa leikkausta, luin lehdestä, että sama ratsumestari oli ampunut Aulangon hotellissa itsensä ja tyttärensä. Hänen avioerojuttunsa oli päätetty ja tyttö määrätty äidille.”
(Goethen tammi : lyhyttä proosaa, 1978, Komeita miehiä, s. 99)

Riihimäen yli satavuotias varuskunta on antanut aiheita monille Veijo Meren proosatarinoille. Riihimäen varuskunta oli myös Meren lapsuusvuosien miljöötä, jonka mäkistä maastoa hän kuvaa Alppien kaltaiseksi. Sekä Sotavangit ja Komeita miehiä ovat sotavuosina tapahtuneita tositarinoita

”Mä päätin kadota paikkakunnalta ensimmäisessä junassa, meni se sitten minne tahansa. Se meni pohjoiseen. Mä tulin Riihimäelle ja menin suoraan viinakaupan nurkalle ja ostatin yhdellä ukolla kaksi pulloa viinaa. Se halus ostaa mulle, sillä ei ollut muuta mahdollisuutta mennä kauppaan, kun oli rahat finis. Nyt se saattoi astua leveästi sisälle myyjien kauhuksi ja ottaa kaksi pulloa pöytäviinaa. Se ansaitsi huikat siitä ilosta. Mentiin Riihimäen Sanomien pihaan ja ryypättiin siellä. Sanomalehtimiehet on sen verran parkkiintuneita ja vapaa-ajattelijoita, ettei ne semmoisesta hikeennyt. Ukko veti aikamoisen vajauksen pulloon. Se oli semmoinen turpeasuinen mies, naama kiilsi rasvasta.”
(Yhden yön tarinat, 1967, s. 15)

”Tupakkalaatikon takakannessa oli naisen nimi ja osoite. ”Onks tää teille tärkeäkin osoite?” kysyin ja näytin tekstiä. Se oli riihimäkeläinen osoite ja nimikin oli riihimäkeläinen, Signe Lehtonen. Ukko katsoi osoitetta ja raapi päätään. ”En mä ole tätä nähnytkään”, se sanoi ja ihmetteli. ”Etteks te ole tätä sitten itse kirjoittanut?” kysyin. ”En mä ole huomannutkaan, että siinä semmoinen on”, ukko sanoi. ”Mä pidän tän sitten”, sanoin. ”Oletteks te joltakin tämän laatikon?” kysyin. Se olis ollut hyvä tietää. ”Yks sotilas anto asemalla ravintolassa tai se jäi siltä pöydälle, kun se lähti menemään.” Niin päin. ”Vessaan vai?” kysyin. ”En tiedä”, ukko sanoi. Sen enempää mä en saanut tietoja, mutta se riitti. Morjestin ja lähdin kävelemään pitkin kauppalaa.
Kävelin kertaalleen sen talon ohi, jonka osoite mulla oli. Se oli semmoinen likaisen näköinen ruskeaksi maalattu talo, niin kuin Riihimäellä on tapana, pieni laudoitettu puutalo, jonka ympärillä oli vähän ruohopihaa ja yks koivu, jos voi sanoa, että se oli talon ympärillä, sanotaan että vieressä.”
(Yhden yön tarinat, 1967, s. 16)

”Mä pääsin likan kanssa Riihimäelle ja otin matkalaukun hyllyltä ja aloin kantaa sitä. Tyttö asui Patastenmäessä yhden omakotitalon vintissä, siellä oli niinkin korkeita taloja, että niissä oli vintti. Se otti pihassa minulta sen matkalaukun ja kätteli ja kiitteli kovasti ja minä kiittelin sitä ja koko sen sukua. ”Kyllä mä tän sisälle asti kannan”, sanoin ja tarkoitin matkalaukkua, mutta tyttö valitteli, ettei hän voinut kutsua minua kämppäänsä, kun sen asuintoveritar oli siellä sairaana. Kysyin, halusiko hän lähteä kanssani ravintolaan kahville, mutta hän sanoi, että oli niin myöhä, että paikat olivat kiinni. Pyysin, että saisin tavata hänet seuraavana päivänä. Hän hymyili arvoituksellisesti, otti matkalaukun kädestäni ja meni ovesta sisälle. Lähdin kävelemään takaisin asemalle.”
(Yhden yön tarinat, 1967, s. 52 – 53)

Veijo Meren tarinoita kerrotaan rauhan ajan sotilassairaalassa. Muuan korpraali kertoo sodanaikaisen lomatarinan, jossa sattumukset seuraavat toistaan hurjalla vyöryllä. Tapaukset kuljettavat korpraalia junilla Riihimäeltä Hämeenlinnan ja Lahden kautta takaisin Riihimäelle. Riihimäellä tarinassa liikutaan sota-ajan kauppalassa viinakaupan, Riihimäen Sanomien ja asemaravintolan kulmilla ja käydään saattoreissulla Patastenmäessä.

Muistoja Riihimäen Yhteislyseosta

Koulussa

En nähnyt opettajien
kasvojen profiilia.
Ne olivat aina kohti
niin kuin puu tai aurinko.
Monet heistä aloittivat
koulussa vuonna kymmenen,
minä vuonna neljäkymmentä.
Vuonna seitsemänkymmentä
kaikki olivat kuolleet,
Väpä, Tantta, Reksi, Heta.
Koulu paloi Talvisodassa.
Jatkosodassa kaatui Alvar.
Pappi lupasi kertoa
jännittävästä naisesta.
Pöh, se oli Pyhä Teresa.

Piirsin kuvan Salmesta.
Koistinen pitkällä kynällä
sotki hänen tukkansa.
Kampasin sen paperille.
Koistinen, olet pakana,
kirjoitin viivoittimeen.
Heitin sen jätkän eteen.
Teresasta tuli terassi.
Koistinen sai lukea viestin
ääneen koko luokalle.
Minä pyysin anteeksi.
Koistinen risti kätensä,
kauniit säärensä Salme.
(Yhdessä ja yksin : kootut runot, 1986, s. 115 – 116)

Koulussa-runossa Veijo Meri muistelee silloisen Riihimäen Yhteislyseon opettajia ja luokkatovereitaan. Riihimäen Yhteislyseo paloi maaliskuussa 1940 naapuritaloon osuneen pommin seurauksena. Rehtorina (Reksi) oli tuolloin J. H. Rantama, Väpä (Wäinö Warmanen) toimi historian opettajana. Heta (Paula Oksanen) oli äidinkielen opettaja, jolta Meri sai nelosen ainekirjoituksesta ja suomen kieliopista. Biologian opettajana oli Alvar Kopperi, joka kaatui jatkosodassa.

Samuli Paronen syntyi 23.5.1917 Virolahden pitäjässä suutari Väinö Parosen ja Ida o.s. Tasan ainoana lapsena. Väinö Paronen, aktiivinen työväenliikkeen kannattaja, menehtyi Tammisaaren vankileirillä Samulin ollessa vain yksivuotias. Myös Ida-äiti kuoli pojan ollessa 14-vuotias. Kansakoulun jälkeen nuori Samuli kierteli eri puolella Etelä-Suomea maatalous- ja metsätöissä sekä rakennustöissä. Myöhemmin hän pestautui merille mm. Jäämeren nuottakalastukseen. Vuonna 1937 Paronen oleskeli Helsingissä ja avioitui itseään 21 vuotta vanhemman vuokraemäntänsä, Aino Meurosen kanssa.

Kirjoittamiseen Samuli Paronen oli saanut kipinän luettuaan Samuel Beckettin teoksen Millaista on. Paronen vaihtoi niin asuinpaikkaa kuin ammattiakin tiheästi 1940-luvulla. 1950-luvulla Paroset hankkivat pienen tilan Janakkalan Saloisten kylästä, jossa syntyi esikoisromaani Kesä Aataminkylässä. Teos julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1964 kirjailija ollessa jo 47-vuotias. WSOY:n hylättyä seuraavat käsikirjoitukset Paronen kääntyi Otavan puoleen, jossa nuori kustannusvirkailija Hannu Mäkelä otti hänet hoiviinsa. Hannu Mäkelästä tulikin Parosen elinikäinen ystävä ja tuki.

Paroset muuttivat 1960-luvun alussa Riihimäelle, jossa kirjailijan pitkä, tumma hahmo oli tuttu näky mm. asemalla ja Riihimäen kirjastossa. Asumisvaikeudet sävyttivät Parosen Riihimäen vuosia ja vaikeuttivat kirjoitustyötä. Asunnot olivat puutaloissa, joissa usein oli niin kylmää, että vesikin jäätyi ämpäreissä. Kirjoitustyönsä ohessa Paronen kävi silti töissä mm. Lahden sähkölaitoksella. Parosen viimeisin työpaikka oli Riihimäen Lasilla ikkunalasin nostajana. Viimeiseksi jääneessä romaanissa Kortteeri (1974) on kuvattu työskentelyä niin Riihimäen kuin Lahdenkin lasitehtailla.

Huone puutalossa

Samuli Parosen menestyksekkäin teos on Huone puutalossa (1971). Presidentti Urho Kekkonen nosti teoksen myös esille käsitellessään asuntovaikeuksia Uudenvuoden puheessaan. Kirjailijan asunto- ja raha-asiat paranivat 1960-luvun lopulla, jolloin hän sai kirjastokorvauksia ja apurahojakin. Pieni kerrostaloasuntokin järjestyi Riihimäen Lopentie 10:ssä. Elämänlaadun muuten parannuttua Parosta alkoivat vaivata monet raskaiden ruumiillisten töiden aiheuttamat sairaudet. Vakavimmaksi muodostui vuoden 1974 keväällä todettu keuhkosyöpä. Samuli Paronen menehtyi Ahveniston sairaalassa Hämeenlinnassa 26.8.1974.

Samuli Paroselta on julkaistu yksitoista teosta, joista Hannu Mäkelän kokoama mietekokoelma Testamentti ilmestyi vuonna 1999. Kuolinvuonna 1974 ilmestyneestä mietekokoelmasta Maailma on sana on otettu useita painoksia. Paronen sai Valtion kirjallisuuspalkinnot vuosina 1969 ja 1972.

”Ikkunasta näkyvät vanhat talot nojailevat eri suuntiin, kuin ilman vatupassia ja luotilankaa tehdyt. Katu talojen väliin on kait myöhempien aikojen keksintö, menee milloin talon takaa milloin edestä eikä ota sopiakseen suoraksi. Tämä talo on kuin vanha puulinna, uloketta ja sisäänvetoa, kulmaa ja kaarta enemmän kuin kunnolla sopii. Oli kai aikoinaan varakkuuden merkki, mietin. Taloa asutaan kellarista vinttiin neljänä kerroksena. Sitä mukaa kun paikat ovat rapistuneet ja asukkaat sisällä köyhtyneet ovat alkujaan suuret huoneistot pienentyneet väliovien kiinninaulaamisella ja uusien väliseinien tekemisellä. Kun huoneiden korkeus on pysynyt samana, ne näyttävät suurilta komeroilta. Varakkaat eivät olisi ilenneet tulla näihin huoneistoihin ilmaiseksikaan.”
(Huone puutalossa, 1971, s. 32)

Samuli Parosen asunnot vaihtuivat tiuhaan koko 1960-luvun ajan Riihimäellä. Idyllisten puutalojen asuinolosuhteet olivat usein puutteellisia. Yksi monista Parosen asunnoista sijaitsi Valtakadulla, jonka varrella sijainneen puutalon ikkunasta avautuva näkymä oli tyypillinen vielä 1960-luvun Riihimäellä. Talojen välissä kiemurtelevaa katua kansan suussa kutsuttiin ”Rommikujaksi” alueella harjoitetun viinanmyynnin takia.

Asemalta Lapsenlikka-patsaalle

”Ihmisiä tuli ja meni loputtoman näköisesti aseman ovista ulos ja sisään, istumaan, syömän, kävelemään, seisomaan, lukemaan lehtiä ja aikatauluja, katselemaan toisiaan; kuluttamaan aikaa. Niitä näytti olevan tänään hiukan enemmän kuin viimeksi. Katselin, yritin nähdä niiden kasvoista hieman siitä millaista niiden elämä on, mutta ne ottivat tällaisiin yleisiin paikkoihin päälleen mitäänsanomattoman yleisnaaman, jotain kuitenkin saattoi vilahtaa, kuin verhon takaa akkunasta. Kaikki ne olivat tulleet jostain muualta, tämähän oli tilapäinen paikka, täällä valmistuttiin matkaan tai sen jatkamiseen, ellei lopettamiseen, aikaa syvempään tutustumiseen, sukuloitumiseen, kauppakirjojen tekemisiin tai sääntöjen laatimisiin ei jäänyt, kaikki jäivät vieraiksi toisilleen. Koppakuoriainen ehti puoleen väliin lattiaa, kun joku tallasi sen littaan ja siivooja lykkäsi sen leveällä harjalla pois. Mikään ei jäänyt jähmettymään. Tässä niitä liikkui vain pieni osa, muut jossain muualla, muilla asemilla tai asemien välillä, tai leikkimässä kotia, sukuloitumista, lakientekemistä, tapojen täyttämistä, ja sitten tulee niidenkin vuoro matkustaa, muutenhan tämä ei jatkuisi pitkään. Sataa taas lunta, mietin, tulee taas kevätkin, sulaa muurahaispesien kupeeseen musta kohta, siinä ne käyvät jäykin koivin kurkistelemassa tilanteen kehittymistä. Näytti olevan muitakin turhanistujia. Ne katsoivat nuorta naista joka istui matkatavaran matalalla vastaanottotiskillä, joka oli päällystetty pellillä. Sen helma oli polven yläpuolella niin että saattoi näkyä, en tiedä, tähän kohtaan ei.”
(Huone puutalossa, 1971, s. 51)

”…Mihinkäs sää olet menossa?
– Keravalle, töissä siellä, muuttasin, jos sais asunnon sieltä. Täytyykin mennä tonne laiturille jo.
– Vai niin. No terve.
– Terve vaan.
Se meni laiturille päin, minä menin ulos toisesta ovesta. Tuuli paiskoi lunta puuskittain ihmisten niskaan nurkilta ja katoilta, toisin paikoin liukui lumi ihan matalana maata vasten pitkiä matkoja ja nousi yhtäkkiä pystysuoraan ylös jonnekin korkealle. Oikeita suuntia ei näyttänyt olevan. Ihmiset kulkivat vakavina, mutta tällaisella ilmalla oli vaikea kantaa kunnioitettua perusilmettä kovinkaan arvokkaasti. Näytti kuin kaikilla olisi ollut suuri suru, hautajaiset, vihkiäiset, synnytystuska, ero rakkaasta… mikäpä ei voisi olla vakavaa. Musta leveä auto vei pääministerinnäköistä jonnekin, ehkä tärkeään valtakunnankokoukseen. Täällä ei olla kai niinkään kaukana ruotsalaisista kuin luulisi.
Talojen silhuetit näyttivät rauhallisen tukevilta, silmät lepäsivät niissä myötätuuleen, maassa iso alue ehyttä lunta ja sen keskellä muutama puu ja niiden keskellä tumma pronssinainen sylissään lumipeitteinen lapsi, kylmältä näyttävä, pantakaulainen koiranpentu vinkui kun ei päässyt tahtonsa mukaan. Sille opetettiin sivistyksen alkeita, se on totta, voima jyllää, alistaa, se ei vielä ymmärrä että ihminen on koiran Herra. Kellokaupan ikkunassa oli lähes kymmenen erilaista aikaa eikä minulla ollut mistä tarkistaa mikä niistä olisi lähinnä oikea enkä mennyt sisään kysymään, menin apteekkiin ja pyysin päänsärkypulveria. Myyjällä oli somat pienet viikset. Hän kysyi kuinka monta, näytti hyvin urhoolliselta eikä minun tehnyt yhtään mieli nauraa niin kuin pienenä niille kuville joille tehtiin noella tai kynällä viikset.”
(Huone puutalossa, 1971, s. 53 – 54)

Riihimäen asema oli paikka, jonne Paronen toistuvasti suuntasi kävelyretkensä. Epäilemättä häntä kiehtoi aseman jatkuva ihmisvirta matkalla jostakin jonnekin. Ehkäpä aseman tilapäinen luonne tuntui hänestä itsestään, tilapäisyyteen tottuneelta, läheiseltä.

”Aina kun olen käynyt rautatieasemalla ja tullut sieltä ulos, on tuntunut kuin olisi lähdössä pois.” (Huone puutalossa, s. 96)

Asemalta Paronen usein jatkoi kohti keskustaa ohittaen Ankkapuiston sekä Valtakadun ja Kauppakadun kulmassa sijainneen pronssisen naista ja lasta esittävän Lapsenlikka-patsaan. Usein hän poikkesi vastakkaisella puolella sijainneen kirjaston lehtisaliin.

Samuli Paronen asui Lopentie 10:ssä vuosina 1968 – 1974. Talon seinässä on kirjailijan muistolaatta.

Ilkka Remes, oikealta nimeltään Petri Pykälä, syntyi Luumäellä vuonna 1962, missä hän myös kirjoitti ylioppilaaksi. Ilkka Remes valmistui kauppatieteiden maisteriksi Turun kauppakorkeakoulusta ja hän on myös opiskellut viestintää Lontoossa. Remes on työskennellyt viestintäalalla Suomessa ja ulkomailla. Nykyisin hän asuu Belgiassa ja on päätoiminen kirjailija. Kirjailija on sanonut käyttävänsä salanimeä, koska ei halua profiloitua vain jännityskirjailijaksi ja haluaa tulevaisuudessa kirjoittaa muutakin.

Ilkka Remes aloitti uransa vuonna 1997 ilmestyneellä jännityskirjalla Pääkallokehrääjä. Hän on suosituimpia suomalaisia kirjailijoita, jonka teosten myynti ylitti kesäkuun 2006 alussa miljoonan kappaleen rajan. Ilkka Remes on kirjoittanut myös nuorten kirjoja.

Vuonna 2006 ilmestyneen jännityskirjan 6/12 tapahtumat alkavat Riihimäen vankilasta. Ilkka Remes kertoo kirjastaan 6/12: ”En ole kertaakaan aikaisemmin keksinyt tarinaa, joka olisi pakottanut kirjoittamaan intensiivisemmin kuin tämä. Uskon, että sama tunne välittyy myös lukijalle.”

“Kulunvalvontakortti heilui vanginvartija Mikko Räsäsen kaulassa hänen noustessaan metallisia portaita Riihimäen vankilan B-siivessä. Päivän viimeiset auringonsäteet taittuivat punertavina kapeasta ikkunasta kaltereiden takaa vastikään peruskorjatun rakennuksen sinivihreään lattiaan ja puhtaanvalkeaan seinään.
Mikon puhelin soi, näyttöön ilmestyi Heli.”
(6/12, 2006, s. 8)

”Riihimäen vankilan johtaja Pekka A. Laine seisoi laitoksensa pohjapiirroksen edessä. Hän juoksutti sormeaan Jankovicin selliltä kohti B-siiven ulko-ovea. Kolme minuuttia, hän arvioi, ja käynnisti rannekellonsa ajanoton.

Hän oikaisi ryhtinsä ja katsoi ulos ikkunasta. Oli aivan hiljaista. Korkeuksissa näkyi matkustajakone, joka piirsi valkoista viivaa syvänsiniselle taivaalle.
Tämä oli hänen ensimmäinen todellinen haasteensa. Tässä testattiin hänen harkinta- ja paineensietokykyään. Se kuinka hän nyt toimisi, vaikuttaisi ratkaisevasti hänen myöhempään urakehitykseensä.
Laine antoi poskiensa pullistua ikään kuin ajatusten paine olisi kasautunut suuhun ja vapautti ilman huuliensa välistä pitkänä puhalluksena.
Päätös oli yksiselitteinen. Sen sanelivat kaksi faktaa.
Vartijan vaimon henkeä ei saisi vaarantaa.
Hänen vankilastaan ei paettaisi.
Hän otti virka-aseensa pöytälaatikosta, nosti puhelimen kuulokkeen ja soitti poliisin hälytysnumeroon.”
(6/12, 2006, s. 9-10)

”Nopeat, hätäiset askeleet kaikuivat vankilan kolmannen kerroksen betonilattialla. Äänet voimistuivat entisestään osuessaan vaaleanharmaisiin kiviseiniin.
Mikko tiesi, että hänen olisi pitänyt varmistaa osastojen välisen suuren kalterioven lukitus, mutta nyt hän tyytyi vain painamaan oven kiinni ja jatkoi nopeasti matkaansa.
Hän tuli korkeaan halliin, jonka seiniä koristivat sellien ovet monessa kerroksessa. Alhaalla olevalta vankien voimaharjoittelupaikalta kuului rautalevyjen kilahduksia. Mikko tarttui kaiteisiin ja harppoi metalliset portaat rymisten alas. Hän juoksi puntteja nostelevien tatuoitujen miesten ohi ja pysähtyi hengästyneenä seuraavan suuren kalterioven eteen.
Hän haparoi hätäisin sormin kaulassaan roikkuvasta nauhasta avainkortin ja työnsi sen harmaan metallikaapin lukkoon.”
(6/12, 2006, s. 11)

Vankilanmäeltä Riutantielle

”Vankilanjohtaja Laine juoksi kaikuvaa käytävää pitkin nuorempi mies rinnallaan. Atte Salmenperä oli iästään huolimatta nimitetty apulaisjohtajaksi, kokeneempien kollegoiden harmiksi. Hän oli mukana myös vankiloista muun muassa huumeita etsivässä tarkastus- ja turvallisuusjoukko Tatussa.
”Ajat auton varusvajan taakse ja pidät moottorin käynnissä”, Laine käskytti hengästyneensä Salmenperää. ”Odotat minua, mutta jos kaappaajien auto lähtee ennen kuin tulen, lähdet seuraamaan. Mutta varovasti, niin ettei sinua missään nimessä huomata.”
”Onko Räsäsen vaimo autossa?” Salmenperä kysyi.
”Mahdollisesti.”
Miehet pysähtyivät pääovelle.
”Kävele ulkona rauhallisesti, heillä voi olla joku tarkkailemassa ympäristöä”, Laine sanoi ja avasi oven.
Koivujen alastomat oksat piirtyivät hiljaisessa pihapiirissä yhä terävämpinä syvän siniseksi tummuvaa taivasta vasten. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei näkynyt.
Laine nyökkäsi merkiksi Salmenperälle, joka lähti kävelemään nurkan takana olevalle pysäköintialueelle.
Laine itse suuntasi muurista ulkonevan vanhan rapatun vahtikopin taakse. Sieltä hän näkisi B-ovelle, Jankovicin luovutuspaikalle.”
(6/12, 2006, s. 12 – 13)

Vankilanjohtaja Laine tuijotti tien kaarretta peläten koko ajan, että Nissanissa huomattaisiin heidät. Kuusikon yllä levittyi hiljalleen tummuva taivas. Poliisipäällikkö ajoi parhaillaan muutaman miehensä kanssa Riutan kautta etelästä aikomuksenaan päästä Nissanin eteen.
Laineen puhelin soi.
”Olemme Launosen risteyksessä, Nissan on tulossa tännepäin”, poliisipäällikkö sanoi. ”Sain Helsingistä määräyksen pysäyttää auto tarvittaessa piikkimaton avulla. Voitte jättäytyä suosiolla kauas. Karhu on jo matkalla tänne.”
(6/12, 2006, s. 21)

Remeksen kirja 6/12 oli Suomen 2000-luvun myydyin kotimainen romaani. Kirjassa serbialainen rikollisryhmä tunkeutuu Linnan juhliin ja ottaa kutsuvieraat panttivangeiksi. Kirja alkaa Riihimäen vankilasta, jossa serbialainen eversti istuu tuomiotaan. Everstin poika Darko Jankovic sieppaa panttivangiksi vanginvartijan vaimon ja yrittää vapauttaa isänsä vankilasta. Pakomatkalla liikutaan Riutassa, Lahdentiellä, Lopen suunnalla ja Riihimäen sairaalassa.

Vankila on liitetty ihmisten mielikuvissa Riihimäkeen yhtä tiiviisti kuin varuskuntakin. Riihimäen vankila on 223 -paikkainen, vuonna 1929 perustettu suljettu laitos. Riihimäen vankila on muuttunut 1970-luvun ensikertalaisten vankilasta rikoksenuusijoiden sijoituspaikaksi. Vankila on ollut merkittävä työllistäjä Riihimäen seudulla. Vankila mahtavine ympärysmuureineen muodostaa varuskunnan lailla oman suljetun miljöönsä.

Tuntemattomaksi jäänyt kirjailija kirjasi humoristisia sattumuksia varusmiespalveluksensa ajoilta Riihimäen varuskunnasta.

”Oli jo pimeä, kun saavuttiin Riihimäelle ja heitettiin hyvästit Helsinkiin menijöille.
– Hei riihimäkeläiset, koti näkyy! Ulos!
– Terve!
– Terve, terve! – Terve!
– Eläkää ihmisiksi ja pankaa lapset kouluun.
– Samoin. Poiketkaa Riihimäelläkin, kun sotaan lähtö tulee.
– Kiitos vain, kyllä tullaan. Älkää sitten jänistäkö, kun se päivä koittaa.
– Turhaa pelkoa! Ei meitä pullosta ruokita Riihimäellä.
– Se oli kaksikymmentävuotta sitten se.
– Jos ei Helsingissä olla kotona, niin tulkaa tänne sitten.
– Hyvästi, ”mosatrampparit”!
– Älkää vain hukkuko, merikravut!
Veturi vihelsi ja juna vyöryi hitaasti illan pimeyteen.
Riihimäkeläiset alkoivat aluksi painua tietä myöten pohjoiseen, kääntyivät siitä sitten rautatien yli vievää siltaa kasarmialueelle ja pysähtyivät käskyn mukaan erään rakennuksen edustalle. Mitä ihmeen kuhnailemista niillä mahtoi olla sisällä, vai oliko tarkoituksessa nukuttaa tulokkaita ensimmäinen yö rapakossa – kauan kesti joka tapauksessa, ennenkuin heitä ruvettiin kuljettamaan eteenpäin. Löydettiin toki yön pimeydestä muuan toinen kasarmirakennus, jossa heidän päivystävän upseerin ilmoituksen mukaan piti yöpyä.”
(Vääpeli Kempas : muistelmia puolustuslaitoksemme syntyajoilta, 1929, s. 18 – 19)

”Velho kartoitti kasarmialueen, teki pohjapiirustuksia ja tämän kaiken sekä hyvin että huolella, joten Kempas katsoi syyllä voivansa uskoa hänen huomaansa komppanian kirjurin vaativan ja vastuunalaisen viran. Vääpeli selitti tämän tapahtuman kautta sotilaallisen asemansa nousseen siinä määrin, että hänenkin täytyi suoda itselleen silloin tällöin juhlaillallinen nuohoojien ja sepän oppilaiden seurassa kansankeittiössä. Ja niinpä nähtiinkin ystävysten useasti palveluksen päätyttyä painuvan Riihimäen asemaa kohti.”
(Vääpeli Kempas : muistelmia puolustuslaitoksemme syntyajoilta, 1929, s. 49)

Yrjö Salmelan Vääpeli Kempas on kepeä Riihimäen varuskuntaelämän kuvaus suomalaisen puolustuslaitoksen alkuajoilta. Kertomus alkaa lokakuusta 1918, jolloin Turusta lähtenyt juna tuo alokkaita jalkaväkirykmenttiin Riihimäelle. Ystävykset vääpeli Kempas ja teologian ylioppilas joutuvat monenlaisiin kommelluksiin niin kasarmialueella kuin Riihimäen tyttöjenkin parissa, kunnes juna vie jalkaväkirykmentin Riihimäeltä pois ja kaverukset päätyvät uusiin seikkailuihin.

”Puistikossa liehuvat valkeat liinat jäähyväisiksi. – Hyvästi Riihimäki! Veturi henkäsi kipunapilven toisensa jälkeen tummenevalle iltataivaalle ja kiihdytti kulkuaan. Hikiä – Oitti…”
(Vääpeli Kempas : muistelmia puolustuslaitoksemme syntyajoilta, 1929, s. 78 – 80)

Olli Sirkiä (s. 1965 Helsingissä) on asunut Riihimäellä vuodesta 2004. Hän työskentelee kirjanpitäjänä Helsingissä. Olli Sirkiä on kirjoittanut runoja jo usean vuoden ajan. Seuraavana Pasila (2010) on hänen esikoisrunokokoelmansa. Hän on aikaisemmin osallistunut antologiaan Kevät, kesä, kissankäpälä : runoja Kanta-Hämeestä (2005). Olli Sirkiä on yksi yli kahdestatuhannesta päivittäin pääkaupunkiseudulle junalla töihin matkaavasta riihimäkeläisestä.

Seuraavana Pasila -kokoelma sisältää raiderunoutta työmatkalaisen näkökulmasta. Runojen minä havainnoi ympäristöään yksitoikkoisen eteläsuomalaisen maiseman vilahdellessa ohi: ”Puuta, peltoa, puita peltoja, puita peltoja…” Erilaiset ihmistyypit kansoittavat junanvaunut: ”Junahullu toppatakissa”, ”parrakas professorin näköinen mies.”

Runossa Valojuovat maapallon päällä kuvaillaan perjantai-illan, alkavan viikonlopun tunnelmaa IC-junassa Tampereelle.

Valojuovat maapallon päällä

Posted in IC-junassa with tags huikat, maapallo on outo, maapallon päällä on hurja suihke, mäyräkoirien ja lonkeroiden, pää pyörii, perjantai, Tampereelle, viinapullo, virittävät laulun asemahallissa on syyskuu 21.
Huomaa että on perjantai. Paljon ihmisiä liikkeellä mäyräkoirien ja lonkeroiden kanssa.
Pojat huutavat puhelimeen tilauksia Alkoon. Vasemmalla penkkirivillä korkattiin viinapullo ja tehtiin Mountain Dew -cocktail. Yksinäinen mies, puku päällä. Viinan makea tuoksu humahti ohitseni. Kaipa tuo viereinen mummokin kohta kaivaa käsilaukustaan konjakkipullonsa ja ottaa huikat lämmikkeeksi. Juna on menossa Tampereelle. Siihen mennessä kaikki ovat änkyräkännissä ja kikattelevat, röhöttelevät kädet toistensa harteilla. Virittävät laulun asemahallissa niin että raikaa. Viettävät yön Tampereen poliisin lämpöisessä putkassa.
Taivas on paikallaan mutta maisema liikkuu sen alla. Pysynkö minä paikallani tässä junassa ja maisema liikkuu ohitseni? Maapallo on outo. Pallo pyörii avaruudessa toisten pallojen kanssa. Pallot muodostavat kokonaisuuden joka sekin jotenkin pyörii. Minä istun junassa joka liikkuu maisemassa joka pyörii pyörivässä avaruudessa. Pää pyörii.
Maapallon päällä on hurja suihke kun maailman asukkaat liikkuvat autoilla, junilla, lentokoneilla, polkupyörillä, hevosilla, laskettelusuksilla ja moottorikelkoilla ja veneillä ja laivoilla. Vielä raketeilla, sukkuloilla ja formula-autoilla. Jos jokaisella liikkujalla olisi lamput eteen ja taakse, näyttäisi maailma avaruudesta käsin jännittävältä tuhansien miljoonien liikeratojen sekamelskalta.
Kello 19.47 ihmiset ovat vielä kutakuinkin selvin päin vaikka tuo pukumies kovasti muuta yrittää. Mountain Dew on puolessa välissä. Minä Riihimäellä.
(Seuraavana Pasila, 2010 s. 23 – 24)

K. A. Tavaststjerna (1860 – 1898 ) syntyi Mikkelin pitäjän Annilan kartanossa Carl Johan Tavaststjernan ja Catharina Fredrika Granfeltin perheeseen. Myöhemmin kartano myytiin ja Tavaststjernat muuttivat Hausjärvelle äidin puoleisen suvun omistamaan Ryttylän kartanoon. Äiti-Catharina kuoli pian Ryttylään muuton jälkeen saatuaan lavantaudin perustamallaan sairastuvalla, jossa hoidettiin 1860-luvun nälkävuosien seurauksena maanteillä vaeltavia kerjäläisiä. Isän kuoleman jälkeen nuoren Karl Augustin huoltajaksi tuli eversti Constantin Ruin.

Tavaststjerna valmistui arkkitehdiksi vuonna 1883, mutta kirjailijankutsumus voitti ja hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa För morgonbris (Aamutuulelle) samana vuonna. Tavaststjerna oleskeli Ruotsissa ja muualla Euroopassa 1800-luvun lopulla. Ensimmäinen romaani Barndomsvänner (Lapsuudenystävät) ilmestyi vuonna 1886. Teosta on pidetty suomenruotsalaisen realismin ensimmäisenä teoksena. Vuonna 1896 ilmestynyt Juhani Ahon suomentama Hårda tider (Kovina aikoina) herätti närkästystä yhteiskuntakriittisellä kuvauksellaan. Aiheen teokseensa Tavaststjerna sai juuri Hausjärven seudulle Riihimäki-Pietari-radan rakennustöihin paremman elämän toivossa vaeltaneiden ihmisjoukkojen kohtaloista.

Tavaststjerna julkaisi myös useita runoteoksia, mutta joutui lopulta luopumaan kirjailijan työstä ja siirtyi toimittajaksi. K.A. Tavaststjerna kuoli keuhkotulehdukseen Porissa vain 38-vuotiaana 1898 saatuaan lääkkeen sijasta erehdyksessä lamppuöljyä.

Kaksoismurha Uramon torpassa

”Yltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä monessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa kuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan rehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä kulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi kokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja lapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpänä kangasteli se heidän silmissään pohjattoman ansion lähteenä ja pelastuksena nälästä ja pakkasesta.

Rautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain. Mutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut valmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen vuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat alenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen ja lisää tuli.”
(Kovina aikoina : kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajoilta, 2. p. 1960, s. 122)

Vuosi 1867 oli katovuosi Suomessa. Se sai tuhansittain nälän ja puutteen vaivaamia ihmisiä vaeltamaan kohti etelää rautatien rakennustöihin paremman elämän toivossa. Riihimäki–Pietari-radan rakennustyömaa vaati lukemattomia ihmishenkiä.

Romaanin tapahtumien taustana on myös vuoden 1867 tienoilla tapahtunut traaginen kaksoismurhatapaus nykyisen Riihimäen lähellä. Pohjalainen Kalle Pihl jättää perheensä ja vaeltaa työnhakuun etelään. Matkallaan hän vie keräämiään lumppuja Tervakosken paperitehtaalle. Myöhemmin hän saa työtä kahdesta Hausjärven Ryttylän herraskartanosta, joita kirjassa kutsutaan Kotkaisiksi ja Herrasaareksi. Herrasaaren omistaja oli rakennuttanut naapurikartanon lähettyville torpan, joka läheisen puron mukaan oli saanut nimen Uramo. Kartanonherra haluaa asuttaa torppansa ja naittaa perheettömäksi itsensä valehtelevan Kalle Pihlin meijerskän Anna Mellilän kanssa. Kalle Pihl ostaa papinkirjan toiselta pohjalaiselta, Kalle Lehtimaalta, joka huomattuaan Uramon torpan menestyksen saa päähänpinttymän, jonka mukaan torppa ja kaunis Anna kuuluvat hänelle. Lopulta tapahtumat huipentuvat kaksoismurhaan ja Lehtimaa tuomitaan Siperiaan. Kirjan lopussa on kohtaus, jossa lavantautiin menehtyneen kartanonrouva von Blumen hautajaissaatto kohtaa kahlehditun Lehtimaan Hausjärven kirkon kohdalla.

”Tultiin keltaiseksi maalatulle kirkolle, jonka musta katto ja huippuinen kellotapuli näkyivät mäen päältä kauaksi yli viljellyn peltoisen maiseman. Astuttiin alas maahan, ja vanginkuljettajan kärryt, jotka tähän saakka olivat saaneet kulkea muiden mukana käymäkyytiä, alkoivat pahasti helisten ajaa eteenpäin. Mutta juuri kun ne saapuivat kirkon portin kohdalle, juoksutti neiti Louise vangille neljä suurta valkoista ruusua, jotka hän oli taittanut kauneimmasta hautajaiskimpusta.”
(Kovina aikoina : kertomus Suomen viimeisten nälkävuosien ajalta, 2. p. 1960, s. 234)

Kovina aikoina on katsottu kritisoivan runebergilaista ja topeliaanista käsitystä nälänhädän syistä, joiden mukaan Jumala rankaisemalla ihmisiä yrittää saada syntiset, köyhät ihmiset parannukseen. Kritiikki kohdistui myös ylemmän kansanluokan piittaamattomuuteen köyhälistön hädästä. Tavaststjerna kirjoitti samasta aiheesta myös näytelmän Uramon torppa, jota esitettiin Kansallisteatterissa vuosina 1892 – 1896.

Aaro Vakkuri (1943 – 2002) vietti lapsuutensa Riihimäellä lasitehtaan ympäristössä. Vakkurin perhe muutti vuonna 1955 Hyvinkäälle, mutta Aaro Vakkuri jatkoi koulunkäyntiään Riihimäen lyseossa kirjoittaen ylioppilaaksi vuonna 1962.

Aaro Vakkuri oli koulutukseltaan rakennusalan diplomi-insinööri ja toimi mm. toimitusjohtajana suurissa rakennusprojekteissa Iranissa ja Egyptissä. Myöhempinä vuosinaan hän työskenteli vientikonsulttina. Kirjailijan työ alkoi vuonna 1973, jolloin hän saavutti suuren myyntimenestyksen kirjallaan 12 tunnissa meneväksi mieheksi. Seuraavat romaanit sijoittuvat Lähi-idän ja Välimeren ympäristöön kuten esim. Kreikkalainen lahja (1975), Sirocco (1975) sekä Pelilauta (1980). Lisäksi hän kirjoitti työyhteisöjen johtamiseen liittyvää tietokirjallisuutta. Viimeisinä vuosinaan hän asui Ranskan Provencessa ja kirjoitti siellä oleskelustaan teoksen Kylä Provencen taivaalla (1997).

”Akka tuli ulos ja alkoi kiljua koko tienoolle, että kuka sen ikkunan rikkoi. Se huusi niin kovaa, että se kuului varmaan Lasitehtaan pellon yli Pätkätaloon asti. Pätkätalo oli Lasitehtaan isoin talo, vaikka sillä oli niin kumma nimi. Se oli tullut siitä kun talo oli rakennettu tehtaalta jääneistä laudan pätkistä työläisten asunnoiksi. Pätkätalossa oli kolme kerrosta, ja kaikilla perheille oli huone ja keittiö ja monta lasta, ja kaikkien isät joivat viinaa. Me emme saaneet leikkiä Pätkätalon lasten kanssa, kun ne aina tappelivat ja hakkasivat pienempiään. Meidän isät ja äidit eivät huomanneet, että mekin aina tapeltiin kenen kanssa sattui.
Pätkätalo näytti komealta, kun sitä katsoi Lasitehtaan pellon takaa. Tehdas maalasi sen aina uudestaan keltaiseksi sitten, kun seinät olivat tulleet harmaiksi. Emme silti leikkineet Pätkätalon lasten kanssa, kun sinne oli pitkä matka ja peltokin välissä.”
(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 11)

Pätkätalon ja Lyseon pihamailla

”Lasitehtaasta oli se ilo, että se paloi ainakin kaksi kertaa vuodessa. Jos tulipalo oli tarpeeksi iso, niin kaikkien tehtaiden pillit alkoivat ulvoa hälytystä. Siitä tiesi, että kannatti mennä katsomaan, kun komeat liekit löivät tehtaan katosta läpi ja palomiehet taistelivat tulta vastaan. Huomenna sai sitten lukea lehdestä, että tehdas paloi, kun joku oli pudottanut sulaa lasia johonkin rasvaan, ja siitä se oli saanut alkunsa. Muulla tavalla Lasitehdas ei päässyt lehteen, vaikka ne tekivät maailman eniten olutpulloja.”
(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 12)

”Opettajan yllätykseksi pääsin lyseoon, ja siitä alkoi toisenlainen elämä. Kansakoulua käytiin reppu selässä, mutta oppikoulua varten piti ostaa salkku. Se oli nahkaa ja tuoksui hyvältä. Lyseossa oli pelkkiä poikia, ja ekaluokkalaisia kiusattiin syksyllä ja talvella pestiin naamaa lumella, niin kuin koulun tapoihin kuului. Tunneilla jokainen opettaja käytti meistä sukunimiä, ja jotkut opettajat jopa teitittelivät. Kadulla piti muistaa kumartaa ja nostaa lippalakkia kaikille eri aineiden opettajille, kun ne tulivat vastaan. Myös tyttölyseon opettajat pysäyttivät heti kadulla, ellei niitäkin tervehtinyt, vaikka ne eivät edes opettaneet meitä. Suurin vaikeus oli kuitenkin se, että olin vasta kymmenen ja minusta tuntui koko ajan, että olin liian nuori vähän kaikkeen.”
(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 35)

”Tyttölyseota pidettiin samassa rakennuksessa, mutta eri luokissa. Välitunneilla olimme yhtä aikaa ja samalla pihalla, ja jokaisen pojan oli pakko alkaa etsiä tyttöä, josta alkaisi tykätä. Se oli hankalaa, koska tytöt seisoskelivat aina pihan toisella puolella. Ne nojailivat koulun aurinkoseinään, ja me pojat kuljeskelimme pitkin pihaa ja katselimme tyttöjä syrjäsilmin sillä tavalla, etteivät ne huomanneet ketä me katsoimme. Sitten puhuttiin parhaan kaverin kanssa, kenestä aikoi ruveta tykkäämään.”
(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 35 – 36)

”Auli asui melkein koulun vieressä, ison mäen päällä. Heille piti kiivetä pitkät kiviportaat mäkeä ylös. Keskellä portaita Auli sanoi, että istutaan vähän lepäämään. Istuimme kylmille portaille kyljet toisissa kiinni ja katselimme kauppalan keskustan valoja. Äkkiä Auli kääntyi minuun päin ja katsoi silmiin. Jotenkin tiesin, että tässä on nyt pussaamisen paikka. En olut koskaan pussannut ketään tyttöä, enkä tiennyt tarkasti, miten se tehdään.”
(Elämäni Fredan kanssa, 1990, s. 47)

Elämäni Fredan kanssa (1990) teoksen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun Riihimäkeen. Kirjassa lasitehtaan pojat ampuvat ritsalla, leikkivät talvisotaa ja perspalloa, jossa voi onnistua näkemään likkojen housut. Freda on lasitehtaan päällikön tyttö – kulmakunnan nätein ja samalla tavoittamattomin tyttö, jota poika rakastaa alakoulusta lukioon. Varhaislapsuus päättyy kun pitää mennä Lasitehtaan koulusta oppikouluun – yleensä Lasitehtaan kansakoulusta oppikouluun siirtyi vain yksi – tietenkin tyttö. Tunneilla opettajat käyttivät oppilaista sukunimiä ja jopa teitittelivät. 1950-luvun koulumaailmassa opettajia tervehdittiin kunnioittavasti kumartamalla ja lippalakkia nostamalla.

Kirja on pojan kasvukertomus ja samalla nostalginen kuvaus ajasta, jolloin pojat panivat tukkaansa Suavea ja tytöillä oli vannealushameet. Kirjasta välittyy myös Riihimäen kauppalan teollista historiaa lasi- ja tiilitehtaineen. Elämä lasitehtaan työväen asuttamissa taloissa oli värikästä ja lauantaisin saattoi pihapelien ohella seurata kun akat kiljuivat kapakasta palaaville miehilleen.

Anja Leila Hemminki Vammelvuo (7.10.1921 – 30.6.1988) syntyi Riihimäellä venäläisen kauppiaan Aleksei Jegorovits Weselowin (Aake Vammelvuo) tyttärenä. Äidin, Hulda Selinin sukujuuret johtavat Urjalaan. Vammelvuon perheen vaatetusliike sijaitsi Hämeenkadun ja Kauppakujan kulmauksessa. Anja Vammelvuon perhe asui Riihimäellä useassa paikassa kauppatalon lisäksi mm. Keskuskadun ja Maantien varrella sekä Suvannontiellä Pohjoisen koulun lähellä. Lapsuudessa Paalijärvellä vietetyt kesät heijastuvat runossa Paalijärven rannalla.

”Paalijärven rannalla harmaalla huovalla alastomat lapset…” (Valitut runot, 1968, s. 288)

Anja Vammelvuo kävi kansakoulua Pohjoisella koululla ja kirjoitti ylioppilaaksi Riihimäen yhteislyseosta keväällä 1941. Ensimmäisen novellinsa hän julkaisi vain 16-vuotiaana Nuoren Voiman Liiton kautta. Ylioppilastutkinnon jälkeen Anja Vammelvuo pääsi kesätoimittajaksi Uuteen Suomeen ja myöhemmin kustannusosakeyhtiö Otavan palvelukseen. Keväällä 1943 julkaistiin esikoisrunokokoelma Auringon tytär. Vuonna 1945 ilmestyi romaani Muut ovat nuoria, jonka omaelämäkerrallinen aihepiiri sijoittuu Riihimäen nuoruusvuosiin. Anja Vammelvuo avioitui kirjailija, kriitikko ja toimittaja Jarno Pennasen kanssa vuonna 1946. He asuivat Moskovassa 1950-1960-lukujen vaihteessa Jarno Pennasen toimittua Kansan Uutisten kirjeenvaihtajana. Neuvostoliitossa vietetyt vuodet heijastuvat myös Anja Vammelvuon tuotantoon.

Valtion kirjallisuuspalkinnon Anja Vammelvuo sai romaanista Viimeinen Kleopatra (1950) sekä runokokoelmista, Kukkia sylissäni (1954) ja Lintu pieni (1970). Anja Vammelvuo julkaisi kaikkiaan 17 teosta: runoja, romaaneja, novelleja sekä näytelmiä. Häntä on luonnehdittu samanaikaisesti vasemmistolaisen ideologian tulkiksi ja kriitikoksi. Hänen lyriikassaan on nähtävissä myös runsaasti omaelämäkerrallisia aineksia kuten sukuun ja omakohtaiseen rakkauden kokemukseen liittyviä runoja mm. kokoelmissa Muottiin tuntemattomaan (1946), Kukkia sylissäni, Torpankirjat (1957) ja Lintu pieni. Hänen viimeinen teoksensa näytelmä Tulee aika toinenkin (1983) sai ensi-iltansa Turun kaupunginteatterissa hänen poikansa Jotaarkka Pennasen ohjaamana. Näytelmä kertoo Jarno Pennasen isästä, näyttelijästä ja vasemmistoradikaalista Aarne Orjatsalosta, joka näytteli ennen sisällissotaa jonkun aikaa myös Riihimäen Työväen Teatterissa.

Weselowin kaupassa

”Sinikan mennessä syksyllä kaupungin yhteiskouluun kolmannelle luokalle, Alen kansakouluun toiselle, on isällä jo taas kauppa. Mutta se ei ole kaupungissa, vaan isä on vuokrannut liikehuoneiston taajaväkisestä yhdyskunnasta n. 60 km kaupungista. Isä on taas täynnä intoa ja toimintaa. Hän matkustaa kaksi kertaa viikossa kotiin ja palaa täysi kassillinen ruokatavaraa mukanaan. Hiivaleipääkin ja pikku pullia, innostuvat lapset. Nyt varmasti alkaa elämä valjeta.”
(Muut ovat nuoria, 1945, s. 77)

”Jouluaamuna Sinikka herää ilmahälytykseen. Pommisuojasta hän sitten rientää suoraan työhön. Kädet kohmeisina hän liimaa sytytystikkuja polttopulloihin, kun puutalorähjä äkkiä tärähtää hornamaisesta räjähdyksestä.
– Koneet ovat päällä. Ulos kaikki, huutaa nuori insinööri.”
(Muut ovat nuoria, 1945, s. 208)

”Koko joulupäivän sataa pommeja. Tutut talot tuhoutuvat, tuttuja ihmisiä silpoutuu raunioihin. Ilari Helin, suojeluskuntalainen, saa sirpaleen vatsaansa ja kuolee heti.”
(Muut ovat nuoria, 1945, s. 208 – 209)

Jouluaamun pommitus 1939

“Ale pyyhältää melkein joka pommituksen jälkeen pyörällä tai juoksee kodin puolelle kaupunkia todetakseen, elävätkö Sinikka ja isä vielä. Ja yhtä suuri hätä näillä on Alesta, sillä Sk-talon toinen pää on jo tohjona.”
(Muut ovat nuoria, 1945, s. 210)

Muut ovat nuoria -romaanin tapahtumapaikkoina Riihimäellä ovat Hämeenkadun kauppaliike ja Riihimäen yhteiskoulu. Talvisodan aikana Riihimäen kauppalaa pommitettiin ankarasti. Joulupäivän 1939 pommitus oli tavallista tuhoisampi ja useita kauppalan keskustan alueen rakennuksia vaurioitui pahoin mm. Muut ovat nuoria -romaanissa mainittu Suojeluskuntatalo.

”Olen tyytyväinen tähän taloon, rötelöseinäiseen kirjavaan tönöön, jota reunustavat ympäröivien sievien huviloiden hajuavat takapihat. Tönöstä kiemurtelee lyhyt ja vähäpätöinen polku tavaratoimistolle, jolla työskentelen. Olen tyytyväinen ollessani suojattu älykkäiden vitaalisten ihmisten sääliltä: millaista elämää, kalpeaa kuivaa tunkkaista latteaa! Niin he sanoisivat ja olisivat oikeassa. Ja sitten vielä lisä tyytyväisyyteeni: Jos he olisivat oikein älykkäitä, he kauhistuisivat: mikä elämän loinen, näykkijä, toisista nyhtäjä. Sillä todella älykkäät ihmiset eivät olisi niin julmia, että asettaisivat invalideettini estoksi elämiselle. Mutta tämä tönöpäs kätkee minut tylsään syleilyynsä: pysy alallasi jalkapuoli poika, kurja ylioppilas. Mitäs menit sotaan vai väkisinkö vietiin! Laputa konttoriisi ja maksa vuokras!”
(Paratiisilintu ja muita novelleja, 1946, Hanski Hortensia, s. 115).

Hanski Hortensia -novelli sijoittuu Anja Vammelvuon perheen asuttamaan puutaloon Suvannontiellä. Novellin kertoja on sodassa vammautunut nuori mies, joka työskentelee tavaratoimistossa. Hänen kauttaan kuvataan sodanjälkeistä puutteen ja ahtaiden asuinolojen sävyttämää värikästä elämää kauppalan puutalokorttelissa.

Kauko Valta Ylänne (9.4.1927 – 4.12.1990) pääsi ylioppilaaksi Riihimäen lyseosta vuonna 1947 ja valmistui opettajaksi Helsingin opettajakorkeakoulusta vuonna 1950. Hän teki elämäntyönsä Ruskeasuon koulun opettajana vuosina 1952 – 1984.

Kauko Valta Ylänne tunnetaan ennen kaikkea nuorisoromaanien ja koululaisnäytelmien kirjoittajana. Monissa seikkailukirjoissa kuvastuu vankilan suljettu, omaleimainen maailma. Nuorten kirjoissa Vankilan varjossa ja Ympyrä sulkeutuu seikkaillaan Riihimäen vankilassa ja sen ympäristössä. Ylänteen isä työskenteli vartiopäällikkönä Riihimäen keskusvankilassa, siksi vankilamiljöö oli Kauko Valta Ylänteelle tuttua jo lapsuudesta lähtien.

”Yön tunnit olivat kiduttavan pitkiä. Kalle astuskeli vitkaan leveitä käytäviä edestakaisin, harppoi portaita ylös ja alas, silmäili haluttomasti ympärilleen ja kuullosteli vankilan öisiä ääniä, mutta mitään levottomuutta herättävää hän ei havainnut. Muutamista selleistä kuuluin unista mutinaa, toiselta puolelta vankilaa kuului joskus toisen yövartijan askeleita, ohut sinkkivaijeri hakkasi ulkona tuulessa lippusalkoon.
Kallea alkoi nukuttaa, olisi niin suloista istahtaa porrasaskelmalle, nojata päänsä kaidepuuhun ja nukahtaa hiukan, aivan hiukan vain. Mutta niin hän ei saanut tehdä. Ja piristääkseen itseään hän alkoi jälleen nousta portaita ylös ja laskea niiden lukumäärää. Sitten hän koetti, monellako harppauksella pääsisi ylimmästä kerroksesta alas. Hänellä oli jaloissaan pehmeät huopatossut, joten hänen liikehtimisenä ei millään tavoin häirinnyt nukkuvien vankilan asukkien rauhaa.”
(Vankilan varjossa : seikkailukertomus pojille, 1950, s. 28)

Kauko Valta Ylänteen pienessä poikien seikkailukirjassa Vankilan varjossa kuvataan vankilan kirjanpitäjän pojan, Kallen kesäpestiä vanginvartijana Riihimäen vankilassa. Kalle joutuukin viimeisen työvuoronsa aikana jahtaamaan kahta pakenevaa vankia.

”Kauempaa katsoen vankila näytti suorastaan kiehtovalta. Se sijaitsi kohoavalla rinteellä radan varrella, kymmenet junat jyrisivät sen ohi joka vuorokausi ja lukemattomat matkustajat kurkottelivat kaulojaan nähdäkseen edes vilauksen tuosta salaperäisestä ja sangen uudenaikaisesta rangaistuslaitoksesta. Vaaleaksi rapattu vihreäkattoinen rakennusryhmä kylpi auringonvalossa, lämpökeskuksen korkea savupiippu piirtyi taivasta vasten kuin lempeästi varoittava sormi ja vehmas villiviini kiipeili pitkin ylipääsemätöntä, kahdeksanmetristä ympärysmuuria. Neljä asuttua ja yksi valmisteilla oleva virkailijarakennus pilkisteli muurien ulkopuolella kohoavan kuusikon keskeltä. Todella uljas näkymä – noin ulkoapäin ja ulkopuolisena katsellen. Mutta juna jatkoi kohisten matkaansa kohti pohjoista, vankila jäi taakse – eikä sen arkipäivää yksikään matkustajista ollut tullut ajatelleksikaan.”
(Ympyrä sulkeutuu, 1964, s. 12)

”Salaojan kaivaminen suomaahan saattaa päällisin puolin ajatellen tuntua helpohkolta, eihän siellä ole vastassa kiviä, joihin lapio karahtaa. Mutta märkä muta on raskasta, ja tämän tästä tulee eteen sinttyneitä puunrunkoja ja juurakoita, joitten raivaamisessa kysytään mieheltä sisua, hartioilta voimaa ja kirveeltä terää. Mieluummin siinäkin sentään ahertaa kuin on vartiossa. Tuskin mikään aikamiehelle on rasittavampaa kuin seistä päivät päästään katselemassa päältä, kuinka toiset tekevät työtä. Vartija ei saa tehdä, ei hän saa istuakaan eikä kait tupakoida muulloin kuin silloin, kun vangeillakin on siihen lupa.”
(Ympyrä sulkeutuu, 1964, s. 27)

Ympyrä sulkeutuu -teoksessa joutuvat vankilavirkailijoiden kouluikäiset lapset jännittävien tapahtumien pyörteisiin, kun yksi heistä joutuu sattumalta pahoinpitelytapauksen silminnäkijäksi ja lähtee ajamaan takaa kahta aseistautunutta vankikarkuria. Riihimäen vankilamiljöö, muureineen, villiviineineen ja asuinrakennuksineen on kuvattu tarkasti muutamalla lauseella. Kirjassa Sammalsuota (Sammaliston suota) raivataan pelloksi vankityövoimalla.